Runsas vuosi vakituisessa työpaikassa

Työssäkäynnin hyviksi puoliksi kerrotaan palkan lisäksi itsensä tarpeelliseksi tunteminen, työpaikan sosiaaliset suhteet ja ihanteellisessa tapauksessa mielekkään työn tekeminen. Lisäisin tuohon vielä uusien asioiden oppimisen, joka työssäni toteutuu lähes joka päivä. Lisäksi tulevat mahdolliset työsuhde-edut. Työssäkäynti myös rytmittää ja aikatauluttaa elämää. Nämä kaikki edellä mainitut asiat todellakin allekirjoitan. Pidän työstäni paljon ja välillä se ei tunnu työltä lainkaan. Toisaalta on myös rankkoja päiviä silloin, kun on henkilöstövajausta. Työni on mukavan itsenäistä, eikä esimies siihen juurikaan puutu.

Olen töissä saanut tutustua moniin mukaviin(kin) ihmisiin, mitä ei työttömänä ollessa todellakaan tapahdu. Kun työpaikattomana kulkee kodista lähinnä vain kirjastoon ja kauppaan, ei tutustu keneenkään. Harrastuksissa kävin myös koko työttömyysajan, mutta en ole koskaan saanut uusia tuttavuuksia harrastusten parissa enkä juttele siellä kenenkään kanssa. Töissä tulee keskusteltua enemmänkin työkavereiden kesken. On aivan erilaista työskennellä jonkun kanssa kuin nähdä pari tuntia viikossa jumpassa tms.

Olen ihmetellyt, mitä oikein tein ja miten jaksoin vuodet 2017–2019, jolloin olin kokonaan vailla työpaikkaa?! Vuosina 2016 ja 2020 olin kuitenkin osan vuotta töissä. Työpaikattomuutta kertyi yhteensä neljä pitkää vuotta, ja nyt olen sen jälkeen onneksi ollut jo kolme vuotta työelämässä. Elämäni on kovin/ täysin erilaista työssäkävijänä kuin työpaikattomana, ja tämä todellakin positiivisessa mielessä. Elämässäni on ehdottomasti enemmän sisältöä, kun saan käydä töissä, vieläpä sellaisessa työympäristössä, joka oli minulle aiemmin vieras, mutta jota en enää vaihtaisi mihinkään muuhun.

Mitä tulee mahdollisiin työttömyyden hyviin puoliin, ainoa niistä on eräänlainen vapaus. Toisaalta sitäkään ei ole, jos haluaa saada työttömyyskorvausta, jolloin joutuu TE-toimiston vahdittavaksi. Vapaudella ilman rahaa ei tee oikein mitään, joten työttömyydellä ei lopulta ole yhtään hyvää puolta näin kokemusasiantuntijan näkökulmasta.

Meillä on työvoimapula

Työvoimapulasta puhutaan nykyisin paljon – jopa rasittavuuteen asti – ja on hyvä olla kriittinen tätä työvoimapulan toitotusta kohtaan. Toisaalta työvoimapula on ainakin sote-aloilla todellista ja tähän lienee monia syitä. Omassa työssäni huomaan työvoiman saatavuusongelman konkreettisesti, etenkin omaksumiskykyisen ja sitä myöten pätevän ja osaavan työvoiman puutteen. Eläkkeelle on jäänyt tekijöitä (osa tekee töitä myös eläkkeellä) ja nuoret vaihtavat helposti parempaan(?), mieluisampaan tai kenties hyväpalkkaisempaan työhön.

”Emmit ja Sannit” tulevat ja lähtevät, mutta ”Sarit ja Jaanat” pysyvät vuodesta toiseen. (Poikkeuksia toki on molempiin suuntiin.)”Tuulat ja Marjatat” paikkaavat työvoimapulaa virallisesti eläkkeellä ollessaan. On vaikeaa saada sellaista työvoimaa, jota tarvittaisiin eli tunnollista, työnsä hyvin hoitavaa, ei-saikuttelevaa väkeä!

Osaavan ja korkean työmoraalin omaavan työvoiman puutteen vuoksi onkin pakko ottaa töihin niitä, jotka saadaan ja lopputulos on sen mukaista; kaikilla eivät vain paukut riitä tähän (joskus melko vaativaankin) työhön. Välillä olemme suorastaan pulassa, koska poissaoloja on - syystä tai toisesta - paljon eikä silloin tekijöitä riitä kaikkialle ja tietyt työt on kuitenkin joka päivä tehtävä.

Pääsääntöisesti en usko yleiseen työvoimapulalöpinään, jolla yritetään pohjustaa halvan ulkomaisen työvoiman palkkaamista. Alakohtaisen työvoimapulan sen sijaan tiedän olevan tosiasia.

50-vuotiaana pois työelämästä?

Nythän vitsin lykkäs! Tosin vitsi on omalta kannaltani melkoisen huono:

50-vuotiaana pois työelämästä?

Minä olen saanut vakituisen työpaikan 56-vuotiaana vuosien työpaikattomuuden (4 vuotta) ja pätkätöiden (2 vuotta) jälkeen. Tilanteeni ei ole (ollut) todellakaan sellainen, että olisin pystynyt noin 50-vuotiaana ”jäämään pois” työelämästä. Sen sijaan halusin työpaikan 50–53-vuotiaana ja työllistyin vasta 54-vuotiaana. Näillä palkoilla ja olemattomilla tähän mennessä kertyneillä (ja jatkossa kertyvillä) eläkkeillä ei todellakaan ole varaa jäädä downshiftailemaan tms. Pakollista säästöliekillä elämistä on takana jo monta vuotta eikä tässä nytkään mitenkään leveästi elellä.

Mitä tulee meidän yli viisikymppisten syrjimiseen ja väheksymiseen rekrytoinnissa ja muutenkin sen käsityksen suhteen, ettemme jaksaisi töissä tai osaisi käyttää tietokoneita tms., olemme erilaisia erilaisissa osaamis- ja kunto-/ terveystilanteissa, joten tätä asiaa ei todellakaan kannata mitenkään yleistää. Kukin tavallaan ja resurssiensa mukaan. Jos esimerkiksi minä en kykenisi (enää) oppimaan mitään, en todellakaan pystyisi tekemään nykyistä työtäni. Toisaalta meillä vanhan polven työntekijöillä on pääsääntöisesti korkea työmoraali (lukuun ottamatta joitakin työhönsä leipiintyneitä yksilöitä) emmekä ole somekoukussa koko ajan kännykkä kädessä töissäkin. Tätäkään seikkaa ei tosin kannata yleistää, kuten ei edellä mainitsemaani ennakkoluuloa yli viisikymppisten työkykyä kohtaan.

Yksi seikka kuitenkin tulee mieleen näin yli 55-vuotiaana työssäkäynnin suhteen, nimittäin se, että kesiäni en haluaisi enää tuhlata töissä. Kesät Suomessa ovat muutenkin lyhyitä ja arpapeliä säiden suhteen. Nykyisessä työssä ollessani minulta on tähän mennessä kulunut jo 2/3 kesää (2020) ja 5/6 kesää (2021) töissä ja nyt tulee kulumaan tuo sama 5/6 kesästä vuonna 2023 (kesällä tarkoitan siis kesä-elokuuta). Valitettavasti minun ei tässä vaiheessa ole mahdollista saada enemmän lomaa, saati kokonaisia kesiä vapaaksi. 2022 olin kesällä 6 viikkoa ns. töiden välissä, joten sain runsaasti vapaata aikaa, joka oli palkatonta ja jouduin ilmoittautumaan työnhakijaksi, koska en tiennyt seuraavasta työsuhteesta. Työttömyys ei sekään ole hyvä vaihtoehto saada kesällä enemmän vapaata. Palkatonta virkavapaata ehkä pitää jatkossa hyödyntää tämän suhteen? 

Blogin aloittamisesta 12 vuotta

 12 vuotta sitten tällä päivämäärällä 22.2.2011 päätin aloittaa työnhausta ja työpaikattomuudesta kertovan blogini.

Merkkipaaluja bloggaajan sekä työpaikattoman uraltani olen jo aiemmin kertaillut ja työnhakuhistoriaani myös, joten tässä vain pääasiat vuosien varrelta:

2011	blogin aloitus
2012	työllisyyskoulutuksessa alalle, jolla ei töitä ole
2013	(sitä sun tätä…)
2014	loppuvuodesta (sattumien summana) työllisyyskoulutukseen nykyiselle alalle
2015	syyskuussa palkkatukityöhön
2016	heinäkuuhun asti töissä
2017-2019	ei oikeastaan mitään, eli pahimmat työttömyysvuoteni työllistymistoivon hiipuessa, vrt. Insinööri Liisa (tuttua juttua!)
2020	työkokeilun kautta töihin kesällä ja koko loppuvuosi töissä
2021	sekalaisia työtehtäviä, töissä koko vuoden
2022	vuorotteluvapaan sijaisuus, 6 viikkoa ”töiden välissä” ja elokuun puolivälissä eläkkeelle jääneen sijaiseksi, 1.12. alkaen vakipaikka

Työkuulumisia

Nyt kun tuoreinta työsuhdettani on kasassa puolisen vuotta, josta vakituisessa työssä kaksi ja puoli kuukautta, on aika päivittää työkuulumisiani. Valitettavasti viime aikoina on alkanut tulla esiin totuuksia siitä, millaista tämä (hieman alipalkattu) työ pahimmillaan on. Samalla nimikkeellä tehdään hyvin erilaisia työnkuvia ja toiset todellakin pääsevät paljon helpommalla kuin toiset. Joku työtehtävä on täysin aliresursoitu ja toisessa taas on liikaakin halukkaita tekijöitä. Ymmärrettävästä syystä ko. aliresursoituun paikkaan ei ole vapaaehtoisia menijöitä jonossa, varsinkin kun siellä harrastetaan ns. saikuttelua, mikä sitten ”kostautuu” jollekin meistä muista (sisäisinä sijaisina toimivista).

Työnjako (meidän ns. sissien kesken) on hyvin epätasainen ja välillä suorastaan epäoikeudenmukaiselta tuntuva. Koska tarpeeksi tekijöitä ei ole jatkuvien poissaolojen paikkaajiksi, kaatuvat silloin useiden päivien tekemättömät työt harvojen, kuten minun, niskaan. On käynyt hyvin selväksi, miksi tulijoita ei juurikaan ole tähän hommaan (jossa pitäisi hallita monen työpisteen tehtävät suvereenisti) ja myös me vanhemmat (yli 50-vuotiaat) henkilöt kelpaamme työhön siksi, että nuoret eivät pysy tässä työssä tai kaikki eivät pärjää siinä.

Lisäksi tässä on sellainen omituinen seikka, että pahimmat poissaolijat ja lusmuilijat ovat ilmeisesti omia esihenkilöitään, koska he saavat valita työtehtävänsä ja sen, suostuvatko he esim. perehdyttämään uusia työntekijöitä! (Keneltähän tämä perehdyttämättömyys mahtaa eniten olla pois?) Me muut emme saa töitämme tai työpisteitämme valita, enkä voi käsittää kuinka on edes mahdollista, että muutama henkilö voi tehdä noin paljon hallaa työyhteisölle kenenkään puuttumatta asiaan?! Erikoista, että jotkut ovat voineet saavuttaa tuollaisen aseman työpaikalla. ”He vain ovat sellaisia.” A-ha, vai niin? Siis ovat negatiivisia kaikesta ja kaikista valittajia ja töiden välttelijöitä? Tällainen menee yli ymmärryksen sellaisella, jolla on korkea työmoraali.  

Yleensä olen iloinen siitä, että minulla on työpaikka, mutta toisinaan siitä huolimatta joku asia ottaa päähän!

Vakituinen työpaikka 56-vuotiaana!

Tulihan se sieltä kaikkien näiden vuosien kärvistelyn jälkeen – eläkepaikka tai ainakin vakituinen työpaikka! Tämä tapahtui kahdeksan vuotta sen jälkeen, kun aloitin työllisyyskoulutuksen nykyiselle alalleni. Sinnekään pääseminen ei ollut mitenkään itsestään selvää, vaan oli useiden sattumien summa. Näistä kahdeksasta vuodesta olin kuitenkin vielä neljä vuotta eli puolet työpaikattomana hakiessani työpaikkaa mm. nykyiseltä työnantajaltani.

Kylläpä onkin ollut ”mielenkiintoiset” 8 vuotta ja toki myös koko se aika, jona olen blogiani kirjoitellut.

Kohokohtia:                                                                                 Vuotta sitten                                                                                                                                        

2010	Pitkäaikaistyöttömäksi	12
2011	Työmarkkinatuelle joutuminen ja blogin aloitus helmikuussa	11
2012	Kirjastoalan työllisyyskoulutus (ei päivääkään töissä sen perusteella)	10
2014	Lokakuussa työllisyyskoulutukseen nykyiselle alalle	8
2015	Työllisyyskoulutus päättyi kesäkuussa, syyskuun alusta palkkatukityöhön	7
2016	Lyhyt työllisyysjakso (yht. 10 kk) päättyi heinäkuussa	6
2020	Työkokeilun myötä pätkätöihin kesällä	2
2022	Vuorotteluvapaan sijaisuus (puoli vuotta eli vuoden alkupuolisko)
2022	Vakituinen työpaikka 1.12. alkaen!

Ihan tässä tulee tippa linssiin…

Kaikkien näiden vuosien epätoivon, katkeruuden, työnhaun, työpaikattomuuden ja pätkätöiden jälkeen tämä viimeinkin tapahtui. Oli vaiheita, jolloin olin jo heittänyt kaiken toivon työllistymisestäni, mutta jotenkin onnistuin sitkeällä sinnittelyllä pääsemään nykyiseen tilanteeseen. Täytyy sanoa, että elämäni on muuttunut todella paljon positiivisemmaksi, kun saan nyt vihdoin ja viimein olla mielekkäässä vakituisessa työssä.

Blogin päivittäminen on jäänyt työllistymiseni jälkeen vähemmälle ja nyt loppuu kokonaan, koska ei ole enää syytä ylläpitää blogia tästä aiheesta. Jätän blogin näkyville, sillä näiden runsaan 11 vuoden aikana on joukkoon mahtunut hyviä kirjoituksia (vaikka itse sanonkin) ja paljon hyvää keskustelua.

Blogi oli minulle tosi tärkeä huonoimpina työttömyysaikoinani, joten kiitos kaikille lukijoille ja kommentteja kirjoittaneille! 

Lusmuleidejä ei työnteko oikein nappaa

 Olen tutustunut uuteen työntekijälajiin, jota nimitän lusmuleideiksi. Ko. naiset ovat 60-luvulla (alku- ja loppupuolella) syntyneitä. He ovat olleet ikänsä samassa työssä ja leipiintyneet, joten he käyttävät hyväkseen kaikki tilaisuudet olla pois töistä, varsinkin kun tietävät, että joku (kuten minä) tulee heitä paikkaamaan. Itse olen kuvitellut meillä 60-lukulaisilla olevan korkean työmoraalin, mutta tämä ei selvästikään koske kaikkia. Lusmuiluun ja leipiintymiseen kuuluu luonnollisesti olennaisena osana tupakalla ramppaaminen.

Toiveeni on tehdä töitä kuu(nte)lematta jatkuvaa valittamista. Haluan työskennellä innostuneiden ja motivoituneiden henkilöiden kanssa. Ehdottaisinkin näille Lusmuleideille vuorotteluvapaan sijaisuutta, lyhennettyä työaikaa tai jopa sairauseläkkeelle jäämistä, jos on kovin paha työuupumus. Onkin ollut kiinnostavaa nähdä, miten erilaisia saman työtehtävän tekijät ovat taustaltaan (koulutus, ikä, työkokemus, osaaminen, työmoraali - ja yleensä asenne tai kiinnostus työtä kohtaan). Toki en voi tietää, mistä kaikesta työuupumus ja kyllästyminen kenelläkin johtuu, mutta valitusta saisi olla ainakin vähemmän, koska nimenomaan se pilaa työilmapiiriä.

Töissähän ei ole kenenkään varsinaisesti pakko käydä, sieltä voi aivan vapaasti irtisanoutua, jos kerran eivät hommat huvita. Motivoituneita voisi olla tulossa tilalle. Minulla ei tällä hetkellä ole leipiintymisen vaaraa, koska olen iloinen työpaikastani ja olen ollut aivan liian kauan työttömänä haluten vuosikausia päästä töihin.

Onneksi en ole enää työtön

Täytyy todeta, että onneksi en ole tällä hetkellä työtön ja toivon mukaan en myöskään jatkossa enää joudu olemaan. Minulla on tiedossa töitä ainakin huhtikuun 2023 loppuun ja olen myös hakenut vakituista paikkaa, johon olen jo käynyt työhaastattelussa. Tässä iässä (56) vakituisen työpaikan saaminen olisi todellinen onnenpotku! Kuten olen jo aikaisemminkin saattanut blogissani todeta, nykyisellä alallani ei vaikuttaisi olevan oman kokemukseni mukaan ikäsyrjintää. Voihan olla, että ikäsyrjintä tulee kuitenkin esiin siinä, etten saa vakituista paikkaa? Toisaalta se ei sinänsä haittaa, jos määräaikaisuuksia on tiedossa. Määräaikaisuuksien ketjuttamiseen tulee olla perusteltu syy*, mutta toki syitä aina löytyy.  Nyt on sellainen tilanne, että alallani on oikeasti työvoimapulaa**, mutta toisaalta kuka tahansa ns. pystymetsästä ei kuitenkaan sinne kelpaa. Vielä siihen, miksi (toki se on itsestään selvää) totean otsikossa mainitun asian eli miksi parhautta on olla töissä:

Minun ei tarvitse olla missään tekemisissä TE-toimiston kanssa

• En joudu epätoivoisesti hakemaan neljää työpaikkaa kuukaudessa
• Toimeentuloni ei ole pienehkön ansiosidonnaisen päivärahan varassa
• Ei ole vaaraa työmarkkinatuelle putoamisesta, kun ansiosidonnaisen päivärahan päivät eivät kulu, koska saan palkkaa
• Palkkani on pienehkö, mutta kuitenkin se on Jotain Ihan Muuta kuin työttömyyspäiväraha

 *https://docue.com/fi-fi/lakitieto/maaraaikainen-tyosopimus-ketjuttaminen

 **Pulaa on:

1) Tietyistä säädellyissä ammateissa toimivista, lähinnä terveydenhuollossa. Osa tästä ratkeaisi helposti koulutusmääriä lisäämällä (lääkärit).
2) Huippuammattilaisista (kunkin alan paras 1 %), jotka tekevät työn alan keskipalkalla.
3) Ihan normaaleista työntekijöistä, joilta puuttuu spesifi kokemus asiasta X, jota ei voi hankkia kuin työssä. Kun ei kukaan itse halua kouluttaa, niin kierre vaan pahenee.
4) Pienipalkkaista osa-aikaisista mm. kaupan ja ravintola-alalla.

 vauva.fi/keskustelu//tyovoimapula-ei-ole-totta

Takanani on kolme pitkää työttömyysjaksoa: 4,5 vuotta, noin 6 vuotta ja 4 vuotta (eli yhteensä 14,5(!) vuotta). Ensimmäinen työttömyysjakso menee pienten lasten hoidon piikkiin ja toisellekin löytyy vielä ”selityksiä”, mutta kolmannella jaksolla en todellakaan tiedä mitä loppujen lopuksi tein ja miten kulutin sen 4 vuotta. Toki hain jatkuvasti työpaikkaa (niitä harvoja, joita minulla oli mahdollisuus CV:ni perusteella hakea) ja kävin muutamassa työhaastattelussa, mutta eipä siinä aivan neljää vuotta saanut kulumaan – kesiä lukuun ottamatta.

Työpäivän jälkeen

 ”Viimeinkin”, eli jo runsaan kahden vuoden ajan olen saanut olla siinä tilanteessa, että on olemassa aika työpäivän jälkeen – eikä työttömyyspäivän jälkeen tai sellaisen aikana.

Äskettäin käydessäni kirjastossa työpäivän jälkeen, ajattelin kuinka erilaista ja hienoa on todellakin käydä siellä intensiivisen työpäivän tehtyään verrattuna siihen, että olisin mennyt kirjastoon työn sijasta/ korvikkeena kuluttamaan aikaa - ja toki lainaamaan kirjoja työllisyystilanteestani riippumatta. On turha jossitella ja olla katkera, mutta vieläkin välillä minulle tulee mieleen kysymys siitä, miksi en ole saanut olla kaikkia niitä vuosia työssä, jotka olin työttömänä? Miksi työllistymiseni on aina ollut niin valtavan vaikeaa? Kun olen päässyt näkemään töissä olevia, eivät he kaikki suinkaan ole mitään ahkerinta, älykkäintä ja tunnollisinta väkeä, silti he ovat töissä. Niiden, joilla on työpaikka, on yleensä helppo vaihtaa toiseen työpaikkaan - ja ovi tuntuukin käyvän nykyisessä työpaikassa taajaan ulospäin. En aivan tiedä mistä syystä, koska minä olen tyytyväinen työnantajaan ja pidän sitä jopa parhaana tähänastisista.

Ensimmäistä kertaa vähien työllisyysvuosieni ja lukuisten työttömyysvuosieni aikana minulle siis tuli mieleen vertailla tuntemusta kirjastossa käynnistä työpaikattomana ja työllisenä. Vaaka todellakin kallistuu siihen suuntaan, että myös kirjastossa käyminen on mukavampaa silloin, kun minulla on työpaikka ja voin mennä sinne työpäivän jälkeen! Kirjasto muuttuu vähän kurjastoksi silloin, kun ei ole työpaikkaa ja kovasti valinnanvaraa minne mennä päivisin. Muutenkin työttömänä on vaikea saada mitään positiivisia elämyksiä, kuten työtehtävissä voi parhaimmillaan saada. On hienoa, kun saa tuntea tehneensä jonkin asian siten, että voi olla tyytyväinen suoritukseensa - ja on myös mahdollisesti auttanut jotain toista osapuolta. Työllisenä voi saada onnistumisen kokemuksia, jotka työttömänä ovat harvassa. Joskus harvoin työttömänä työnhakijana saa iloita työhaastattelukutsusta, mutta valinnan lopputuloksen selvittyä on yleensä ollut ilo kaukana ja itku lähellä.

Taas mennään, osa 2

Olen jälleen yhdessä pätkätyössä, tällä tietoa parisen kuukautta. Lyhyet työsuhteet näyttävät olevan erikoisalaani, koska muutakaan ei ole (ollut) tarjolla. Toki peräkkäiset tai lähes peräkkäiset pätkätyösuhteet ovat parempi kuin ei yhtään mitään, mihin olen joutunut vuosien työpaikan hakemisen aikana tottumaan. Vuosikaudet meni sillä tavalla, etten koskaan saanut yhtään minkäänlaista työpaikkaa mistään! Nyt on sentään jonkinlaista toivoa olemassa.

Lisäksi sain yhden työhaastattelukutsun, jota en odottanut saavani.  Tämä oli iloinen yllätys sinänsä. Työpaikan (jälleen kyseessä lyhyehkö sijaisuus) saaminen olisi toki ollut aivan oma lukunsa. Koska minulla oli jo tiedossa tämä nykyinen työ, valitsin sen ja peruin haastattelun tuonne toiseen paikkaan. Ensimmäistä kertaa olen siis perunut sovitun työhaastattelun, koska en olisi voinut aloittaa töitä ennen nykyisen sijaisuuteni päättymistä ja toiseen paikkaan tarvittiin työntekijä nopeammassa aikataulussa. Lisäksi nykyinen työpaikka oli jo luvattu minulle ja tuo toinen olisi ollut vielä epävarma.

Minulla on menossa nyt kaikkiaan seitsemäs pätkä ja viides työpiste saman talon sisällä noin kahden vuoden aikana. Tällä tietoa pätkän kesto on noin kaksi ja puoli kuukautta. Lyhyin työpätkäni on ollut 5 viikkoa ja pisin kuusi kuukautta. Nyt minulla on välillä myös erilainen työaika kuin aikaisemmin, koska työaikani toisinaan alkaa ja päättyy kaksi tuntia myöhemmin edelliseen verrattuna. Toisaalta on hyvä, ettei minun tarvitse herätä kuudelta, mutta en selvästikään osaa arkiaamuisin nukkua pitempään kuin puoli seitsemään(?)

Sattuipa tässä eräänä päivänä jumppaan mennessä sellainen tapaus, että pukuhuoneessa oli 3 henkilöä. Yksi sanoi tulleensa jumppaan suoraan töistä ja toinen sanoi myös tehneensä niin. Minä kolmantena en sanonut asiaan mitään, mutta tällä kertaa minun ei tarvinnut olla se, joka on työelämän ulkopuolella, vaan olisin itsekin voinut mainita, että minäkin tulin tänne suoraan töistä. Kerrankin minun ei tarvinnut kokea itseäni huonommaksi kuin työssäkävijät (joille toki se työpaikka tuntuu olevan itsestäänselvyys, mitä se minulle ei koskaan ole ollut eikä tule olemaan).

 

Pätkätyö vai pitkätyö?

Pitkätyöllä eli vakituisella työpaikalla on useita etuja verrattuna pätkätyöskentelyyn. Pitkätyölle keksin vain yhden haittapuolen, kun taas pätkätyölle löydän vain kaksi etua sen huonoihin puoliin verrattuna. Ne eivät välttämättä edes ole mitään etuja, koska pätkien välillä on usein liian pitkä aika ja työsuhteet saattavat olla turhan lyhyitä.

Pitkätyön edut:

Ei tarvitse hakea jatkuvasti uusia työpaikkoja

Lomat ja työterveys ym. edut

Eläkettä kertyy koko ajan

CV on aukoton (tosin sillä ei ole merkitystä, kun ei tarvitse hakea työpaikkoja)

Pitkätyön haitta:

Sitovuus

Pätkätyön edut:

Erittäin vaihtelevat työpaikat, työtehtävät ja työsuhteiden kesto (jos kaipaa vaihtelua, joka ei aina välttämättä ole niin hyvä juttu kuitenkaan)

Oppii monenlaista uutta terminologiaa ja eri ”työpisteiden” työtapoja

Pätkätyön haitat:

Lomat ovat yleensä työttömyyden muodossa eikä ole työsuhde-etuja

Eläkettä kertyy vaihtelevasti, jos lainkaan

CV:ssä on valtavat kraaterit

Kun ei ole tietoa seuraavasta pätkästä, joutuu ilmoittautumaan työttömäksi työnhakijaksi

Aina uuteen työporukkaan meneminen ei ole introvertille mieluista puuhaa

Pätkäaikaistyötön

 Olen ollut blogissani toivoton työtön ilman minkäänlaista toivoa työllistymisestä (9/2015 asti), työpaikaton palkkatukityön jälkeen (7/2016 -) ja työpaikallinen noin kahden vuoden pätkätöiden aikana (7/2020 - 7/2022).

Tällä hetkellä olen pätkäaikaistyötön tai pätkätyöpaikaton ilman tietoa mahdollisesta seuraavasta työpätkästä (paitsi tiedolla kahden viikon sijaisuudesta). Vakituisesta työpaikasta minun on tässä vaiheessa aivan turha enää haaveilla.

Onnistuin puhelimessa tinkimään TE-toimiston hemmolta aluksi vain kahden työpaikan hakuvelvoitteen, jota sitten nostetaan kuukausi kerrallaan, kunnes kuitenkin lopulta tulee neljän työpaikan hakuvelvoite, ellei työllistymistä siihen mennessä tapahdu. Onneksi avoin hakemus täyttää yhden hakuvelvoitteen. Lisäksi profiilin tekeminen LinkedIniin tai työmarkkinatorille täyttäisi yhden hakuvelvoitteen. (Minulla on suppea profiili LinkedInissä, mutta en tiedä, kelpaako se ilman täydennyksiä.)

Seuraavaksi on vuorossa ns. täydentävä työnhakukeskustelu, joka ilmeisesti tehdään kahden viikon välein! Häh? Kylläpä riittää resursseja tällaiseen. Toivon todellakin mahdollisimman nopeaa työllistymistä, varsinkin kun minulle tulee todellisia vaikeuksia löytää neljä haettavaa työpaikkaa kuukaudessa. 

Minun ei ole mitään järkeä hakea insinöörin paikkoja, koska olen ollut insinöörin töissä viimeksi 23 vuotta sitten. Teknisen dokumentoijan töissä puolestaan olen ollut 13 vuotta sitten eikä niiden hakeminen tuottanut tulosta aiemminkaan, joten miksi se tuottaisi nyt? Viimeaikaisissa töissäni on ainakin se hyvä puoli, että korkeakoulututkinto ei todellakaan ole vaatimuksena, kuten se käytännössä on kaikkiin muihin töihin, joita olen aikaisempina vuosina hakenut.

Haenko neljää työpaikkaa kuukaudessa?

Jouduin ilmoittautumaan työttömäksi sen vuoksi, ettei jatkossa tulisi ongelmia asian suhteen työpaikattomuuden mahdollisesti pitkittyessä ja myös sen vuoksi, ettei minulla ole seuraavaa työsopimusta tiedossa. Siinä tapauksessa en todellakaan olisi ilmoittautunut kyykytettäväksi! Sain kuitenkin lomarahat sekä pitämättömät lomani rahana, joten muutamaan kuukauteen ei ole taloudellisia ongelmia, mutta sen jälkeen alkaa taas toimeentulo-ongelmia olla, jos en töitä enää jatkossa saa.

Lähes 2 viikkoa meni yhteydenottoa työvoimaviranomaiselta ”odottaessa”. Yhdeksäntenä arkipäivänä työnhakijaksi ilmoittautumiseni jälkeen sain tekstiviestin, jossa ilmoitettiin, koska minulle soitetaan. Tämä tapahtuu kahdentenatoista arkipäivänä työnhakijaksi ilmoittautumisestani.

Aivan paras idea poliittisilta päättäjiltä neljän työpaikan pakkohakeminen ei ollut, koska työhön haluava henkilö joka tapauksessa hakee töitä, mutta toki niissä puitteissa missä se on järkevää. Hakeminen hakemisen vuoksi ei sitä ole eikä lisää työllisyyttä millään tavalla! On myös turha vedota ns. pohjoismaiseen työvoimapalvelumalliin, koska resursseja Suomessa ei samalla tavalla ole kuin muissa Pohjoismaissa.

Todellisuudesta vieraantuneet päättäjät kuvittelevat työttömyyden syyn olevan siinä, etteivät työttömät hae työpaikkoja. No, entäpäs jos ei ole tarjolla juurikaan sopivia paikkoja, joita hakea? Entä jos ei pääse koskaan työhaastatteluun, vaikka laittaisi kuinka paljon hakemuksia tahansa? Mitä jos joskus sattuu saamaan kutsun työhaastatteluun, mutta ei tule valituksi? Jne. jne. 

Kuin viimeistä päivää

Viimeisiä viedään perjantaina eli viimeiset työpäiväni tällä tietoa ovat kohta menneet. Tässä vaiheessa on aika sama, miten ahkerasti vielä töitä teen, koska jatkoa ei ole nykyisessä paikassa minulle tarjolla. Tulevaisuus on jälleen ”täynnä mahdollisuuksia”, sikäli kun se voi tämänikäisellä olla. Ei oikein hyvältä nyt näytä lähes kahden vuoden jälkeen - pitääkö minun taas kerran alkaa painajaismaiseen työnhakuun? Jälleen paluu työpaikattomaksi/ työttömäksi työnhakijaksi/ työpaikkaa vailla olevaksi…

Eipä sitten muuta kuin neljää työpaikkaa kuukaudessa hakemaan, vaan mistäpä niitä haettavia löytyy, kun tähänkin asti ovat realistiset haettavat työpaikat olleet hyvin harvassa?

Tänä kesänä minulle tuli jo 56 vuotta täyteen, eli numerot ovat siinä mielessä väärin päin, että jos ne olisivat 65, olisi virallinen eläkeikäni jo täynnä, mutta nyt siihen on vielä (enää?) 9 vuotta.

Työpäiviä jäljellä 1, työttömyys jatkuu parin vuoden jälkeen (toki muutamia työttömyyspäiviä oli eli se yksi pakollinen ennen vuorotteluvapaan alkua sekä pari päivää elokuussa 2021).

Toisaalta noin kahden vuoden aikana minulla on ollut vain 2 x 2 viikkoa lomaa, joten (kesä)tauko heinäkuussa tulee tarpeeseen, mutta sen jälkeen olisi elo- tai viimeistään syyskuussa syytä olla jo seuraava työsopimus tiedossa, mitä ei nyt valitettavasti ole.

Työntekijä ”tuli takaisin” eli palasi entiseen työpaikkaansa

 ”T*** tuli takaisin.”

Minulle jäi kovin elävästi mieleen 16 vuotta sitten kesällä 2006 (kylläpä aika kuluu nopeasti, olin tuolloin 40-vuotias) yhdestä moninaisista ns. työharjoittelupaikoistani käsite ”takaisin tulemisesta”. Takaisin tuleminen tarkoittaa tässä tapauksessa sitä, että ko. henkilö on lähtenyt ovet paukkuen (mutta ei polttaen siltoja takanaan) tuosta työpaikasta. Ennemmin tai myöhemmin hän on tullut häntä koipien välissä takaisin, kun ei ruoho ollutkaan vihreämpää aidan takana. Hänet on toki otettu avosylin vastaan entiseen työpaikkaansa riippumatta siitä, viihtyykö hän/ onko hän tyytyväinen siellä edelleenkään. Joillekin on annettu tuollainen mahdollisuus. 

Minä en ole saanut tilaisuutta palata yhteenkään aiemmista työpaikoistani, tosin en ole niistä vapaaehtoisesti lähtenyt, vaan jäänyt työpaikattomaksi määräaikaisuuden päätyttyä. Olisinko toisaalta halunnutkaan palata?

Nykyisessä työpaikassa eräs, joka on aina tyytymätön, uhoaa vaihtavansa yksityiselle puolelle, koska ”siellä on paremmat edut”. No, yksityisellä puolella ei ole pitkiä lomia, saikutteluetua eikä ”lapsi sairaana” -etua (samalla tavalla kuin julkisella puolella). Siellä on myös tulostavoitteet, joten taitaisi pupu tulla pöksyyn ja kipin kapin takaisin. Toki hän myös saisi tulla takaisin maailman tappiin asti, aina on työpaikka odottamassa!

Joku voi jopa palata kaksi kertaa samaan työpaikkaan ja mieluusti otetaan aina takaisin:

”Hän kertoo olevansa nyt kolmatta kertaa … palkkalistoilla, sillä hän on kahdesti käynyt työskentelemässä muualla.”

”Ymmärtääkseni siltä ensimmäiseltä kerralta minulla on edelleen hallussani firman ennätys siitä, kuka on irtisanoutunut, tehnyt töitä toisessa paikassa ja palannut nopeimmin takaisin. Tulin viidessä viikossa takaisin, ja siitäkin olin yhden viikon lomalla”,

aamulehti.fi/tyoelama

Viimeksi eilen kuulin lausahduksen: ”Kyllä tänne aina takaisin pääsee.” (Ok, hyvä sinulle!)

Työnantajan asemassa en ottaisi työntekijää kahta kertaa takaisin: jos kerran on lähtenyt, sitten on lähtenyt. Varmaankin tällaiset henkilöt ovat niitä korvaamattomia osaajia? Ainakaan heitä ei tarvitse perehdyttää työhönsä, koska tämä perehdyttämisen tarve tuntuu olevan jonkinlainen kynnyskysymys nykyisessä työpaikassani. Halutessa perehdyttämiselle kyllä löytyisi aikaa, mutta sitä halua ei näemmä ole?

Tunnelmia jatkoa ajatellen

Olen huono työttömänä olemisessa, koska en sopeutunut työttömäksi edes yli kuudessa (2009–15) + neljässä vuodessa (2016–20). En mitenkään haluaisi enää tämän jälkeen olla työtön! 2000-luvulla olen ollut kokonaista 5 vuotta työelämässä, mikä on minulle jo ”saavutus” sinänsä. Minä en ole vältellyt työelämää, mutta työnantajat ja rekrytoijat ovat sitäkin enemmän vältelleet palkkaamistani. 

Nykyisessä työssäni on sellainen tilanne, että siellä kovasti kaivataan henkilöä, joka osaa tehdä ”kaikkea”, eli on ollut siellä vähintään 20 vuotta töissä. Tätä ”kaikkea” ei ole minulle edes vaivauduttu (ehditty/viitsitty/haluttu) opetta(m)aa(n) ja nyt sinne on tulossa hakuun salaperäinen kaiken valmiiksi osaaja - ja se en (useista syistä) ole minä. (Onnea toki heille sellaisen löytämiseen.) Näiden hieman alle kahden vuoden aikana olen tähän mennessä kuitenkin samasta organisaatiosta onnistunut jotenkin keplottelemaan seuraavan työpätkän itselleni.

Lomailin äskettäin parisen viikkoa ja nyt on työpäiviä työsopimuksen mukaan jäljellä enää 14, mutta työtä ja ennen kaikkea palkkaa tarvitsen jatkossakin. Mahtaako kesäkuu olla viimeinen työkuukauteni ennen eläkettä? Viimeisiäkö viedään työelämässä? On erittäin raskasta jälleen erittäin suurella vaivalla saatujen toisiaan seuraavien työpätkien jälkeen jäädä ilman työpaikkaa! 56-vuotiaana saa jo lopunkin toivon työllistymisestään heittää, kun se on tähän mennessäkin ollut niin uskomattoman vaikeaa.  

Työnantajan väärä asenne

Liian usein puhutaan työttömän (työnhakijan) väärästä asenteesta, mutta olen valitettavasti viimeistään nyt joutunut toteamaan työnantajan eli tarkemmin sanoen työnantajan edustajan (pomon tai kollegan) väärän asenteen. Olen toki todennut sen jo aiemmin työpaikkaa hakiessani, mutta nyt olen todennut sen töissä ollessani.

”Yritykset haluavat sellaisia työntekijöitä, jotka tarvitsevat mahdollisimman vähän koulutusta tai työhön perehdytystä.”

Kaikki työnantajat, oli sitten kyseessä julkinen tai yksityinen, haluavat valmiita työntekijöitä, jotka osaavat jo ”kaiken” valmiiksi. Kuulin seuraavan toteamuksen erään osa-aikatyötä tekevän kollegan suusta, kun valitin hänelle epäreiluksi kokemastani kohtelusta:

Kuulemma erästä toista kollegaa (sattumalta on kyseessä juuri se henkilö, joka kävi kantelemassa minusta pomolle) ei enää huvita perehdyttää ketään, kun hän on jo niin monta perehdyttänyt?! Ei siis huvita/kiinnosta/viitsi/jaksa tai ”ehdi”! Parasta on tietenkin pitää osaaminen vain itsellään. Siinäpä hänellä on oikein hyvä ja terve asenne!

Toinen työnantajan asenneongelma on perehdyttämishaluttomuuden lisäksi ennakkoluulot (pitkäaikais)työttömiä työnhakijoita kohtaan.

Blogistani aiemmin:

Lisäksi asenteissa on vikaa työnantajien puolella pitkäaikaistyöttömän palkkaamiseen liittyen.

Kyllä pitäisi työnantajan katsoa peiliin silloin, kun työtön työnhakija hylätään heti työttömyyden perusteella, ja halutaan palkata vain työpaikanvaihtajia.

Joskus vain on liian myöhäistä

 Nyt on se hetki, kun on liian myöhäistä monen asian suhteen. Sanonta ”koskaan ei ole liian myöhäistä” ei tosiaankaan pidä paikkaansa.

Työelämän ja työllisyyden kannalta asiaa katsoessa on hyvinkin myöhäistä saada yhtenäinen noin 30 vuoden työura (samassa työyhteisössä).  Mitä vakituiseen/ toistaiseksi voimassa olevaan työsopimukseen tulee, on myös sellainen liian myöhäistä saada, hädin tuskin tulen saamaan enää edes määräaikaisia töitä.

Eipä tässä elämässä voi vaatia mitään nallekarkkien tasajakoa, että näillä on sitten mentävä - kovasta yrittämisestä huolimatta. Kolme kertaa (2000, 2009 ja 2016) olen jäänyt ilman työpaikkaa kestoltaan vaihtelevien työsuhteiden jälkeen ja kolmesti (2006, 2015 ja 2020) olen onnistunut pääsemään takaisin töihin vuosia kestävien ponnistelujen jälkeen. Pisin työsuhteeni yhdessä paikassa on ollut 9 vuotta - eikä sekään ollut saman työnantajan palveluksessa (työpiste ja työtehtävät kuitenkin olivat suunnilleen samat). Työsuhteeni ovat monesti koostuneet usean pätkän yhdistelmästä ja kun lasken samassa paikassa vietetyt pätkät yhteen, lyhyimmäksi pätkäksi tulee yhteensä 10 kuukautta. Ilman yhteenlaskemista lyhyin työjakso olisi vain viisi viikkoa. Revipä näistä sitten yhteenkuuluvuutta työ”kaverien” kanssa!

Nykyisessä työpaikassa kahvitauoilla tykätään kovasti puhua henkilöistä, joita en tunne ja suunnitella juhlia, joihin minua ei ole kutsuttu. Vaikka olisin kuinka ulospäin suuntautunut ja suosittu/rakastettava ihminen (mitä selvästikään en ole), on minun mahdotonta (eli liian myöhäistä) muuttua 20 vuotta tuossa työyhteisössä olleeksi henkilöksi.

Epäterveen työyhteisön merkkejä

•  kaikki eivät ole tervetulleita sinne
• huono johtaminen
• töidenjaon epätasaisuus
• runsaat poissaolot
• kuppikunnat
• yliolkainen suhtautuminen joihinkin henkilöihin/ johonkin henkilöön
• jatkuva valitus
• oman erinomaisuuden korostaminen (muiden kustannuksella)
• tarvitsee yhteisen ”vihollisen”, jota käyttää syntipukkina, kun itsellä on paha olla
• kehutaan nimeltä mainiten henkilöitä, jotka eivät tällä hetkellä/enää ole siellä (eikö tule mieleen, miksi eivät ole?)

Työpaikan saannin hankaluudesta ja vaikeudesta

Työpaikan saaminen on yhä edelleen hankalaa ja vaikeaa siitä huolimatta, että olen (ollut) töitä hakiessani töissä, vieläpä samalla työnantajalla, jolta työpaikkaa haen. Vaatimukset pysyvät aina yhtä mahdottomina, enkä vieläkään ole saanut tilaisuutta opetella kaikkia töitä.

Kesäsijaisuus:

Tätä hain useita vuosia (4), ennen kuin lopulta sain yhden sijaisuuden kesällä 2021 ns. tiskin alta, edes hakematta paikkaa. Sitä ennen olin ollut talossa jo lähes vuoden.

Vuorotteluvapaan sijaisuus:

Samoin vuorotteluvapaan sijaisuuksia hain useita kertoja vuosina 2015–19 ja pääsin jopa melko hyvin työhaastatteluihin, mutta koskaan aiemmin en sellaista onnistunut saamaan. Vuonna 2022 sain  sijaisuuden organisaatiosta, jossa olin jo ollut töissä määräaikaisena. Valitettavasti tämä on osoittautunut pettymykseksi – ehkä molemmin puolin? Olisikohan kaikissa muissakin vuorotteluvapaan sijaisuuksissa vapaalle jäänyt henkilö ollut suorastaan korvaamaton?

Vakituisen paikan hakeminen määräaikaisena töissä ollessa:

Hain vuonna 2021 neljää vakituista työpaikkaa, haastattelukutsun sain vain yhteen paikkaan neljästä, enkä tullut siihen valituksi. Kolmesta muusta en ole saanut minkäänlaista ilmoitusta valinnan kohdistumattomuudesta minuun, toki olen intrasta jo nähnyt valituksi tulleiden nimet…

Jatkon saaminen pätkätyön jälkeen:

”Työelämää on takana enemmän kuin edessä.” 

Mielenkiintoinen seikka sinänsä, että tämä pitää omalla kohdallani paikkansa, vähäisestä takana olevasta työelämästä huolimatta. Oikeastaan työelämää on minulla yhtä vähän takana ja edessä, tai ainakin siltä minusta tuntuu. Takanani on yhteensä vain 14 vuotta työelämää ja edessä ”pitäisi” olla vielä noin yhdeksän vuotta, mutta se ei ole kovinkaan todennäköistä.

Ikäsyrjintä:

Äskettäin osui yt-neuvottelut ja irtisanominen läheiselle 57-vuotiaalle henkilölle, jolla oli siihen asti katkeamaton työura. No, miten hänelle kävi? Hän laittoi noin 10 työpaikkahakemusta, joista yksi ainoa johti jatkoon. Tämän paikan hän onneksi myös sai ja ehti olla vain kolmisen kuukautta ilman työpaikkaa. Suomessa ikäsyrjintä on aivan käsittämätöntä (kuten omasta kokemuksestanikin tiedän)! Tässä tapauksessa työnhakijalla kuitenkin on korkea koulutus, aiemmin katkeamaton työura ja ansiokas CV (itselläni ei ole niistä mitään, joten oma epätoivoinen työnhakuni on sikäli ”ymmärrettävää”). Toisaalta ikäsyrjintä ei koske poliitikkoja eikä ammattitoimitusjohtajia/ hallitusammattilaisia tms.

Hyväksikäyttö harjoittelun nimissä:

Lähipiirissä on myös vastavalmistunut tradenomi, joka saa vain ns. harjoittelupaikkoja, ja kun palkkaamisen aika tulisi, työt loppuvat siihen. Myös itse olen näissä palkattomissa ”harjoitteluissa” valitettavasti joutunut olemaan työvoimakoulutusten yhteydessä.

 
Suomi on ilmaisharjoittelun ja ikäsyrjinnän luvattu maa!