Nettiterapiaa = vertaistukea (vain) netistä

Koska lähipiirissäni ei edelleenkään ole yhtään työtöntä henkilöä (hyvä asia heidän kannaltaan!), täytyy minun hakea vertaistukea muualta. Olen jonkin verran vertaistukea ”livenäkin” saanut tutustuttuani typo-koulutuksessa erääseen ihmiseen, jonka kanssa kirjoittelen joskus sähköpostia ja tapaan myös harvakseltaan, koska hän ei ole samalta paikkakunnalta. Onneksi on olemassa tämä nettiterapia! Nettiterapiasta lähinnä haetaan vahvistusta omille kokemuksille ja käsityksille, ts. halutaan löytää samoja asioita kokeneita tai parhaillaan kokevia henkilöitä:

”Tulkitsemme lukemamme asian omien kokemustemme valossa. ”

Nettiterapian hyötyjä:

-auttaa työstämään omia kokemuksiamme antamalle mahdollisuuden verrata omia ja (kirjassa tai) netissä esitettyjä kokemuksia

-vähentää yksinäisyyden kokemusta, kun tunnistamme itseämme muistuttavia henkilöitä (tai kokemuksia)

-saamme tietää, miten samanlainen kokemus on vaikuttanut/ vaikuttaa muihin ihmisiin

-rohkaisee ”sisäiseen näkemykseen” ja itsetuntemukseen (ehkä?)

-auttaa rikkomaan jämähtäneitä ajatusmalleja (tai sitten vahvistaa niitä…?)

(Lähteenä tässä olen käyttänyt erästä englanninkielistä kirjaa, jossa kerrotaan kirjaterapiasta aivan muussa asiassa kuin työttömyydessä. Olen siis hieman soveltanut näitä.)

 

Keski-ikäinen nainen työnhakijana

Olen havainnut keski-ikäisen naisen työnhaun ja erityisesti työpaikan saamisen olevan suorastaan mission impossible. Tässä jälleen kerran yksi kokemuksiani vahvistava kirjoitus aiheesta: Työnhaussa nainen vanhentuu nopeammin.

Jos ja kun työnantajan "arvot ja asenteet" ovat seuraavan ko. kirjoitukseen liittyvän kommentin kaltaisia (, kuten olen joidenkin yritysten kohdalla pelännytkin), niin kyllä työpaikan saaminen todella on mahdoton tehtävä! 

"Silti olen joskus havainnut hyvin ikäviä asenteita keski-ikäisiä naisia kohtaan. Esimerkiksi pikkujouluissa erään it-yrityksen projektipäällikkö alkoi kertoa päällä olevasta rekrytoinnista, että millaisia hieman outoja tyyppejä oli hakijoissa ollut. Yksi oli 18-vuotias joka sanoi hänellä olevan 10 vuoden kokemus ohjelmointityöstä. Mutta vielä koomisempi hänestä oli "nelikymppinen ämmä" joka luuli pärjäävänsä näissä töissä ja nuorten miesten tiimeissä. Semmoisen kun kuulemma ottaisi niin vaihdevuosivaivoja ja kärttyilyä olisi sen jälkeen työpäivät. Eikä ole silmäniloksikaan sellaisesta vanhasta enää. Olinpa onnellinen etten ollut siinä firmassa töissä, koska olin jo 38-vuotias ämmä itsekin... Isot talot tuntuvat suhtautuvan positiivisemmin vähän vanhempiin työntekijöihin kuin pienemmät useinkin tällä alalla."

Mitä tuollaisen mulkvistin päässä oikein liikkuu? Ei niitä töitä munasarjoilla tehdä eikä tavallisella työpaikalla olla ilahduttamassa ketään ulkonäöllä vaan edelleenkin tekemässä töitä! Varmaan tuo puhuja on ollut itse viisikymppinen oman vanhenemisensa kanssa kipuileva mieshenkilö, joka ei halua ikäisiään naisia työpaikalle muistuttamaan omasta vanhenemisestaan?

Teollisuusalueella

Ajelen joitakin kertoja viikossa asioille asuinalueeltamme ”naapurilähiöön” erään teollisuusalueen läpi. Ajellessani tulee vastaan kiintoisia näkymiä: Ensimmäisenä näen yhdestä mutkasta kääntyessäni eräälle firmalle noin vuosi sitten rakennetut valtavat rakennuskolossit ja mietin, ettei tuollakaan ole minulle työpaikkaa… Voin toki laittaa sinne avoimen hakemuksen, mutta lopputulos olisi sama vaikka en laittaisikaan.  Mutkan jälkeen vasemmalla lukee rakennuksen seinässä sen firman nimi, jossa viimeksi kävin työhaastattelussa. No, sinnekään en kelvannut - kuten jo tiedetään. Ajaessani eteenpäin tulen risteykseen, josta käännyttiin entiselle linja-autotehtaalle, jonka tuotanto siirrettiin muutama vuosi sitten Puolaan. Tuossa tehtaassa olin yhdeksän vuotta sitten kuukauden työharjoittelussa (eikä sieltä tietenkään mitään työpaikkaa irronnut). Seuraavasta risteyksestä käännytään lääketehtaalle (työpaikka, jossa sama henkilöstö on työskennellyt vuosikaudet), jonka japanilaiset omistajat ovat ilmoittaneet sulkevansa vuoteen 2016 mennessä.  Henkilökohtaisesti olisin erittäin iloinen, jos minulla olisi tiedossa työpaikka edes sinne asti… Ei tuo silti tietenkään mikään hyvä uutinen ole. Surkea on Suomen ja Euroopan talouden tila! Viikoittain tulee yt- neuvottelu- ja henkilöstön vähennys-uutisia. 

Viime viikonlopun Aamulehden sunnuntai-liitteessä oli juttu Ruovedellä suljettavasta StoraEnson pakkaustehtaasta.  Sieltä jää 53 henkilöä enemmän tai vähemmän työttömäksi. Jutussa kysyttiin 16:lta tehtaan työntekijältä: ”Minne menet?”  Minun huomioni kiinnittyi kahteen naiseen, joista toinen iältään 42 ja toinen 50. Heistä molemmat olivat saaneet uuden työpaikan! Tietenkin he ovat työpaikanvaihtajina olleet aivan eri asemassa työnhaussa kuin työtön työnhakija. 50-vuotias oli hakenut töitä myös Tampereelta, mutta ei ollut löytänyt (jotenkin tämä tieto ei yllättänyt minua yhtään…) Hän oli saanut uuden työpaikan Lahdesta. Onnittelut heille! Itse olin 42 (täytin pian 43) jäädessäni työttömäksi viimeisestä pätkätyöstäni eikä sen jälkeen ole kysyntää minusta ollut.

Myönteinen ajattelu?

"Elämä on nyt" ,"Onnellisuus on valinta.", "Valitse itsellesi haluamasi kaltainen tulevaisuus."
Tässä muutamia positiivisen ajattelun kliseitä.

Miten ylläpitää myönteistä ajattelua ja asennetta sellaisessa tilanteessa, jossa itsekin nyt (yhtenä monien muiden joukossa) olen? Myönnän, ettei ajatteluni todellakaan ole tälläkään hetkellä "erityisen" - siis yhtään - myönteistä eikä positiivista. On vain huomattavasti helpommin sanottu kuin tehty muuttaa ajatteluaan myönteisempään suuntaan, koska siihen tarvittaisiin onnistumisia ja positiivisen palautteen saamista! Positiivisuus lisäisi positiivisuutta... Kun onnistumiset jäävät olemattomiksi, ei ole todellakaan helppoa yrittää pysyä myönteisenä ja uskoa tulevaisuuteen. Se on hyvinkin vaikeaa - ellei jopa mahdotonta?

Ainoa oikea tapa suhtautua pitkäaikaistyöttömyyteen olisi varmaankin todeta, ettei tämä tästä ilmeisesti miksikään muutu (se siitä positiivisuudesta) ja hyväksyä tilanne sellaisena kuin se on, mutta sepä vasta vaikeaa onkin.

Nolla tai ei mitään

Ihmisellä menee harvinaisen huonosti, silloin kun vaihtoehtoina hänellä ovat joko nolla tai ei mitään. Koska yksikään työnantaja ei ole ymmärtänyt katkaista kelpaamattomuuden kierrettäni, minulle on jäänyt tyhjä käteen. Edes puoli vuotta jotakin työnpätkää olisi jo muuttanut hyvin paljon: olisin päässyt takaisin ansiosidonnaiselle sekä saanut toivottua mielekkyyttä elämääni ja vaihtelua yksitoikkoiseen työttömänä kököttämiseeni. No, sitäkään pelastusta ei sitten (ole) ollut tarjolla. Vakituinen kokopäiväinen työ tulee minulle jäämään ikuiseksi haaveeksi, mutta minusta on todella kummallista, ettei työttömyyden ja sen välillä ole mitään muuta vaihtoehtoa tarjolla! Kyllä jotain pitäisi löytyä sieltä välimaastostakin.

Vastaus haasteeseen: 11 kysymystä

Sain Rantakasvilta haasteen, jota hieman muokkaan tai sovellan. En aio enää kertoa asioita itsestäni (koska olen niitä aiemmin kertonut enkä keksi/ halua paljastaa enempää), mutta vastaan esitettyihin kysymyksiin ja esitän 11 avointa kysymystä työttömyydestä , jos joku haluaa vastata niihin.

Montako kirjaa viikossa luet?
Milloin kävit viimeksi järvessä uimassa?
Oletko käynyt Pariisissa? Miksi tai miksi et?
Oletko saanut mielestäsi opiskella tarpeeksi?
Suututko koskaan niin, että huudat jollekin henkilölle?
Pidätkö mielelläsi luentoa isossa salissa?
Koska viimeksi leikkasit nurmikkoa?
Pidätkö nopeista autoista?
Mitä ruokaa laitat/syöt mieluiten?
Millainen on lempiasusi kotona?
Miksi ulkoilet?

Luen keskimäärin 1 - 2 kirjaa viikossa (kirjan sivumäärästä riippuen).
Kävin viimeksi uimassa viime kesänä (heinäkuussa).
Olen käynyt Pariisissa  2 kertaa 1990-luvulla. Se on hieno kaupunki, jossa   kannattaa käydä.
Tavallaan olen opiskellut tarpeeksi, mutta en ehkä sittenkään, koska olen yhä edelleen työtön. Tai sitten olen vain opiskellut vääriä aloja.
Suutuin aiemmin lapsille, kun he olivat pieniä, niin että huusin. En tee niin enää ja olen katunutkin asiaa, koska huutamisesta ei ole mitään hyötyä vaan se paremminkin menettää tehonsa usein toistuessaan.
Olen esiintynyt yleisölle eri yhteyksissä joitakin kertoja, mutta en missään isossa salissa. (Luentoja en ole pitänyt koskaan enkä tule pitämään jatkossakaan.)
Häpeäkseni tunnustan, etten ole koskaan leikannut nurmikkoa. Sen hoitavat muut perheenjäsenet.
En erityisemmin välitä nopeista autoista.
Teen ja syön mieluiten erilaisia pastaruokia.
Lempiasuni kotona on joku rento oloasu (esim. t-paita ja trikoohousut)
Ulkoilen liikunnan ja raittiin ilman vuoksi.

11 kysymystä työttömyydestä:
Kauanko olet ollut työttömänä?
Onko sinulla paljon työkokemusta?
Miten saat aikasi kulumaan?
Miten jaksat työttömänä oloa?
Miten pärjäät taloudellisesti?
Oletko saanut välillä pätkätöitä?
Oletko käynyt työvoimakoulutuksissa?
Uskotko enää työllistyväsi?
Mitä pidät syynä työttömyyteesi?
Miten työttömyys on vaikuttanut sinuun?