perjantai 31. tammikuuta 2014

Kilpajuoksusta

Elämä on nykyään yhtä kilpajuoksua "kehdosta hautaan". Ensimmäinen kilpailutilanne saattaa tulla jo toisella luokalla alakoulussa, jos jo silloin hakee kolmannelle luokalle ns. painotettuun opetukseen. Jos ei vielä silloin, niin sitten kuudennella luokalla on haku eli soveltuvuuskoe (rekrytointitermi käytössä!) yläkoulun painotettuun opetukseen. Varsinkin siinä tapauksessa, että haluaa välttää joutumisen siihen huonomaineiseen yläkouluun, joka kuuluu omaan koulupolkuun... Sitten kun näistä on selvinnyt ja peruskoulun suorittanut, tulee seuraavaksi mahdollinen haku lukioon. Lukion pitäisi tietenkin olla se paras mahdollinen - ja sinne vaaditaan yli yhdeksän keskiarvo.

Kun on selvinnyt lukiosta ja yo-kirjoituksista, haetaan tod.näk. yliopistoon ja kilpailu opiskelupaikoista on todella kovaa! Valmennuskurssit, jos niihin on varaa, maksavat tuhansia euroja... Uutisissa oli tosin jokin aika sitten, että yliopistoon pyrkijöille on alettu järjestää myös ilmaisia valmennuskursseja, mikä on erittäin hieno asia. Yliopistosta valmistuttua (sitten joskus) on edessä kilpajuoksu vähistä tai olemattomista työpaikoista. Kilpailuhan alkaa jo kesätyöpaikkojen hakemisessa, koska niitä ei todellakaan kaikille riitä ja yleensä paikat saadaan suhteilla. Jos onnistuu saamaan työpaikan, siellä pitää kilpailla toisten kanssa ja pitää suurta meteliä itsestään saadakseen pitää työpaikkansa. Eipä ihme, että toiset ihmiset koetaan lähes kaikkialla (esim. liikenteessä, mikä on kaikkea muuta kuin hyvä juttu) nimenomaan kilpailijoina - ellei jopa vihollisina! Menesty tai menehdy! Olen itse varoittava esimerkki kilpailussa menestymättömyydestä. Kyllä tämän ainokaisen ihmiselämän olisi syytä perustua aivan jollekin muulle kuin kilpailumentaliteetille ja kilpailuasetelmalle muiden ihmisten kanssa.

perjantai 24. tammikuuta 2014

Asennekysymyskö?

Työpaikan saaminen toki on vain asenteesta kiinni… Jos jaksaa positiivisesti lähettää työhakemuksia ja suhtautua positiivisesti hylkäyksiin (tai syvään hiljaisuuteen), niin työllistyminen varmasti onnistuu ennemmin tai myöhemmin? Entäpä jos työnhaussa onkin kokenut enemmän negatiivisia asioita (torjutuksi tulemista, epäonnistumista) kuin positiivisia onnistumisen kokemuksia, ja henkilöstä on siksi tullut negatiivinen ihminen? Hän on joskus ollut hyvinkin positiivinen asenteeltaan, mutta vuosien ja lukuisien epäonnistumisten myötä muuttunut negatiiviseksi.  Positiivinen asenne kai ruokkii positiivisuutta ja negatiivinen asenne vastaavasti negatiivisuutta. Mutta kumpi oli ensin, ”muna vai kana”, eli epäonnistumisista johtuva negatiivisuus vai mahdollisesta negatiivisuudesta johtuneet epäonnistumiset? Olen vahvasti ensimmäisen vaihtoehdon kannalla!

Kiville karahti.

perjantai 17. tammikuuta 2014

Ulkopuolella




Olen pudonnut työelämän ulkopuolelle sekä työmarkkinoiden ulkopuolelle. Minulla ei ole (enää) minkäänlaista mahdollisuutta kilpailla työelämässä ja työmarkkinoilla menestyvien (nuorten) työpaikanvaihtajien kanssa. Mitään uutta erityisosaamistakaan en voi enää saada, koska jos nyt opettelisin jonkun uuden alan tai taidon, niin minulla pitäisi olla siitä vuosien kokemus ennen kuin olisin erityisosaaja työmarkkinoilla. Lisäksi olisin silloin jo reippaasti yli 50-vuotias, mikä ei surkeaa asemaani työnhakijana yhtään parantaisi. Olisiko siis jo aika luovuttaa ja hyväksyä osansa lopullisesti ei-työmarkkinoille-kelpaavana, ei-haluttuna työntekijänä?
 
Minun pitäisi keskittyä kokonaan ”johonkin muuhun” asiaan ja unohtaa haihattelu työpaikan saamisesta. Jos jonkun työpaikan vielä onnistuisinkin saamaan, se ei mitä suurimmalla todennäköisyydellä olisi mikään ns. hyvä työpaikka. Eivätpä ne kaksi viimeisintä työpaikkaanikaan mitään loistavia olleet, mutta kelpasivat minulle ja vastaavat paikat kelpaisivat edelleenkin, mutta minä vain en kelpaa niihin… Eteenpäin on kuitenkin jollain tavalla mentävä tällä ei-itse-valitsemallani tiellä. Jos olisinkin vapaaehtoisesti, omasta tahdostani työtön, olisi tilanne aivan erilainen. Nyt minun on lähes joka päivä yritettävä tulla toimeen kelpaamattomuuteni ja suoranaisen häpeän kanssa - enkä pääse siitä millään yli!

sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Vuosi vierähtänyt

Vuosi on jo kulunut siitä, kun viimeksi olin työhaastattelussa. Työmarkkinoiden kiinnostus minua kohtaan ei siis ole aivan valtaisaa ollut... Kiinnostuksen lisääntymistä ei ole jatkossakaan odotettavissa. Asiahan on niin, ettei sillä "perinteisellä" tavalla - ainakaan minulle - tule enää työpaikkaa irtoamaan. Perinteisellä tavalla tarkoitetaan sitä, että ensin nähdään netissä (tai lehdessä) kiinnostava työpaikkailmoitus, laitetaan työhakemus, saadaan kutsu työhaastatteluun ja tullaan valituksi työpaikkaan. Näin suoraviivaisesti ei minulle kuitenkaan ole tapahtunut sitten vuoden 2006 (ja 2008, tosin yhden mutkan kautta).

Nykyään homma menee siten, että jos vielä jossain sattuu olemaan ilmoitus minua kiinnostavasta - ja osaamiseeni ja kokemukseeni soveltuvasta - työpaikasta, ja jos laitan siihen hakemuksen, paikasta ei sen jälkeen kuulu enää yhtään mitään. Niitä kiinnostavia työpaikkailmoituksiakaan ei viime aikoina enää missään ole näkynyt, joten todennäköisin vaihtoehto on työnhakuprosessin tyssääminen jo siihen kohtaan.

Perinteisellä tavalla "perinteiseen" työpaikkaan työllistyminen ei siis enää tule kohdallani kyseeseen. Mitä ne ei-perinteiset työpaikat sitten olisivat? Ne eivät ole niitä, joihin päästään tai ("mennään") heti valmistumisen jälkeen ja ollaan eläkeikään asti samassa paikassa. Tai oltaisi edes muutamasta vuodesta kymmeneen vuoteen samassa työpaikassa... Nykyiset työpaikkamuodot ovatkin vuokratöitä, sijaisuuksia, pätkä- ja silpputöitä sekä provisiopalkkaisia töitä.

Viime vuosina olen ollut kahdessa pätkätyössä, joista ensimmäinen oli eläkkeelle jääneeltä henkilöltä vapautunut virka, joka oli minun kohdallani määräaikainen. Toinen työnpätkä (muodostui oikeastaan kahdesta pätkästä, koska sopimusta jatkettiin kerran työn aikana) oli sijaisuus, joka oli alunperin äitiysloman/ hoitovapaan sijaisuus, jossa aina sijaiset syystä (hekin jäivät äitiyslomalle) tai toisesta vaihtuivat. Nämä vielä olivat minulle tarjolla, mutta nyt ei ole enää mitään! Vuokratyöpaikkaa en ole koskaan saanut ja provisiopalkkaiseen (myynti)työhön olisi minun aivan turha mennä (tuskin huolittaisiinkaan). Viimeinen vaihtoehto olisi se, että loisin - loisimisen sijasta  - itselleni työpaikan. Tässä talous- ja työtilanteessa saisi olla melkoisen mahtava liikeidea, jotta siihen kannattaisi ryhtyä. No, sitä liikeideaa ei tunnetusti minulla ole. Nollapisteessä ollaan ja pysytään!

keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Työttömyystilanne

Työllisyystilanteesta ei voi kohdallani sanoa mitään, mutta työttömyystilanteesta sen sijaan voi jälleen todeta sen jatkuvan entiseen tapaan. Tässä suuntaviivoja "rakkaan" synnyin- ja kotikaupunkini työttömyystilanteesta (niin, miksi en ole lähtenyt jonnekin muualle - olisiko siellä muualla sitten työpaikka minullekin?):

(Tamperelainen 28.12)
Kun katsotaan tarkemmin noita virallisesti avoimia työpaikkoja TE-palveluiden sivuilta (entinen mol.fi), niin mitäpä muuta ne suurimmaksi osaksi ovat kuin puhelinmyyntiä tai erilaista myyntiedustusta? Tarjonnan laadussa ei ole siis kehumista! Ehkä noihin paikkoihin löytyy joku (huippu)tuloksen tekijä, mutta minusta ei niihin ole. Pirkanmaalaisten työttömien määrän kerrotaan olevan korkein sitten joulukuun 2009. No, minä olin jo silloin työtön...