keskiviikko 27. kesäkuuta 2012

Viimeisiä


Nyt sai sitten olla tasan viimeinen kerta työvoimapoliittisessa koulutuksessa ja palkattomassa työharjoittelussa – työstä pitää aina maksaa palkkaa oli työ sitten millä nimellä tahansa! Totuus tietenkin on se, etten olisi saanut tuota(kaan) harjoittelupaikkaa, jos olisin siitä vielä kehdannut palkkaa pyytää…  Viimeiseksi kosketuksekseni työelämään se joka tapauksessa tulee jäämään.  On ollut mielenkiintoista nähdä, millaisilla ihmisillä on työpaikka (hyvin monenlaisilla) ja millaisilla taas ei (minulla). Minä kun tarvitsisin sen työpaikan yhtä paljon kuin nuo työssäkäyvät - ja itse asiassa vielä enemmän, koska he ovat olleet ”koko ikänsä” töissä ja minä todellakaan en. 

Viimeisen palkkani sain toukokuussa 2009 ja viimeinen työhaastatteluni oli 44 vuoden ”korkeassa” iässä vuonna 2011. Vaikka parasta ennen – päivämääräni on selvästikin jo mennyt, ei viimeinen käyttöpäiväni vielä olisi ohitettu. Minkä minä sille sitten kuitenkaan voin, etten enää kelpaa mihinkään työpaikkaan? On vain yritettävä selviytyä jotenkin – viimeiseen asti.

sunnuntai 24. kesäkuuta 2012

Näitä en tule koskaan (enää) sanomaan


”Minulla on huomenna työpäivä.”  
Sen sijaan minulla on työharjoittelupäivä tai ihan rehellinen työttömyyspäivä (ei siis mitään työttömyyden naamiointia joksikin muuksi). 

”Kun tulin töistä kotiin, niin…”  
Kun tulin työttömyydestä, niin… Työttömyydestä ei tulla eikä mennä mihinkään, vaan työttömänä ollaan koko ajan. Työllisenäkin ollaan koko ajan, mutta välillä tullaan töistä ja taas mennään töihin.  Työtön on enimmäkseen kotona päivät pitkät (tooooosi pitkät).

”Rekrytointikonsultti soitti.”   
Joskus joku soitteli, mutta eipä ole enää vuosikausiin (tai siltä se aika ainakin tuntuu) soitellut! 

”Sain kutsun työhaastatteluun.”
Juu, en saanut… sen yhden ja ainoan sain viime vuonna (yli vuosi sitten) ja itkuun päättyi sekin episodi.

sunnuntai 17. kesäkuuta 2012

Outoa asennoitumista


Olen havainnut työharjoittelupaikassani outoa asennoitumista siihen, millaisia ihmisiä tai ketä töihin yleensä palkataan, ja ketä taas ei! Ensinnäkin henkilöä, joka on ollut harjoittelupaikassani määräaikaisena ja oppinut talon tavoille, ei vakinaisteta, vaan hänen tilalleen haettiin uutta talon ulkopuolelta. Onko tässä määräaikaisessa sitten jotain sellaista ”vikaa”, ettei häntä vakinaistettu, vaan haluttiin joku ”mieleisempi” henkilö? Minähän en tunne tilanteen taustoja eivätkä ne minulle kuulukaan, mutta saan kai sitä – näin ikuisena joka paikan ulkopuolisena – ihmetellä? 

Outoa suhtautumista on mielestäni tämäkin: ”Ei ole merkitystä, onko (täällä töissä olevalla) henkilöllä harjoittelupaikan alaan liittyvää taustaa”… Alan koulutus toki pitää olla, mutta ”toimialan” (vaikea selittää paljastamatta ko. paikkaa tarkemmin) tuntemuksella ei sitten olekaan väliä? Millä sitten on? Minua tietenkään ei ollut alun alkaenkaan tarkoitus palkata harjoittelupaikkaani, vaan menin sinne suorittamaan opintoihini kuuluvan harjoittelun. On joka tapauksessa vaikeata, kun ei enää tiedä mistä narusta oikein pitäisi vetää kelvatakseen ja onnistuakseen työnhaussa!

keskiviikko 13. kesäkuuta 2012

”Työelämä on kovaa”


Mikä sitten tekee nykyisestä työelämästä kovan? Sekö, että pitää käyttää niin paljon aikaa kaikenlaisista strategioista, missioista ja visioista jauhamiseen ettei oikealle työnteolle jää aikaa? Vai kenties se, että täytyy joka päivä lunastaa oikeutensa työpaikkaan olemalla pirteä ja iloinen sekä aikaansaava huippusuorittaja?  

Kumpi oikeastaan onkaan kovempaa; työelämä vai työttömyyselämä? Työtön saa olla juuri sellainen kuin haluaa eikä kukaan vaadi häntä olemaan toisenlainen, että hän kelpaisi työttömäksi! Työttömän on kuitenkin hyvä säännöllisin väliajoin todistaa kelpaamattomuutensa työelämään lähettämällä työpaikkahakemuksia, joihin hän ei saa mitään vastausta tai jos saa, niin ”tällä kertaa sinua ei valittu…”, ”valintamme ei tällä kertaa kohdistunut sinuun…” – tyyppisiä vastauksia. Tällä kertaa? No, ehkä ensi kerralla? Tai sitten ei!

tiistai 5. kesäkuuta 2012

Elämän makuja


”Elämässä pitää olla sopivassa suhteessa makeaa, karvasta, suolaista ja hapanta.” 
(Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike) 

·         makea voisi tarkoittaa nautintoja ja sitä, kun voi olla tyytyväinen elämäänsä (edes hetkittäin) Työtön ei kuitenkaan voi olla aidosti tyytyväinen niin kauan kuin on työtön.  
·         karvas puolestaan on pettymysten maku (ja niitä on elämässäni todellakin riittänyt!) Minut on kuitenkin kasvatettu sietämään ja kestämään pettymyksiä ja siihen, etten saa tahtoani aina (jos koskaan) läpi.
·         suolainen tarkoittaa omassa tulkinnassani kyyneleitä, eikä niistäkään ole ollut elämässäni puutetta.
·         hapan on ilman muuta kateuden ja katkeruuden maku. Kateuden ja katkeruuden elämässäni selittää suurelta osin työttömyys, työttömyys ja työttömyys… Koko työikänsä (mielekkäässä) työssä käyneillä ei ole pienintäkään aavistusta siitä, millaista on olla pitkäaikaistyötön – minä puolestani en osaa edes kuvitella, millaista olisi ollut tehdä koko tähänastinen työikänsä mielekästä (tai edes jotain) työtä.

Onko näitä elämän makuja sitten ollut (tähän mennessä) sopivassa suhteessa? Makea osuus on tainnut loppujen lopuksi - ainakin viime aikoina - jäädä liian vähälle. Muita makuja on sitten piisannut senkin edestä!