perjantai 29. elokuuta 2014

Onko työhönvalmennuksesta minulle apua?

Ilmoittauduin epätoivoissani vapaaehtoisesti (eli en edes pakotettuna työttömyystuen menettämisen uhalla) työhönvalmennukseen. Epäilen kuitenkin, että siitä olisi lopulta minulle jotain hyötyä työllistymiseni kannalta. Ei ainakaan tämän perusteella:
”Syrjäytyneiden työhönvalmennuksen hyödyt ovat jääneet vaatimattomiksi. Osallistujat kiittelevät valmennuksen yleisiä hyötyjä, mutta varsinaiseen päämäärään eli työllistymiseen tähtäävät tulokset ovat olleet vähäisiä. Kelan ja TE-hallinnon työhönvalmennukseen osallistuneet ovat hyötyneet siitä, että elämänhallinta on parantunut, kunnollinen vuorokausirytmi on löytynyt ja sosiaaliset valmiudet ja erilaiset verkostot ovat vahvistuneet,”
Lainauksessa kirjoitetaan syrjäytyneiden työhönvalmennuksesta. En kuitenkaan koe olevani syrjäytynyt; elämänhallintani on kunnossa (rahattomuutta lukuun ottamatta, mutta rahattomuuskin johtuu vain siitä, etten saa palkkaa eikä mistään ylivelkaantumisesta tms.) ja myös vuorokausirytmini on normaali. Sosiaaliset valmiuteni ovat ihan hyvät lukuun ottamatta kyvyttömyyttä työpaikkojen sosiaalisten juonittelujen hallintaan. Verkostoja minulla ei juuri ole enkä usko niitä välttämättä löytyvän työhönvalmennuksen avulla. Kokeilen nyt kuitenkin vielä tämän mahdollisuuden.

Työhönvalmentajan ensimmäistä kertaa tavattuani olen melko positiivisella mielellä. Tällä henkilöllä tuntuu ainakin olevan runsaasti kontakteja työelämään! Hän kertoi esimerkkejä ”poluista”, joita hän oli monelle työelämään onnistunut löytämään. Kaikille niitä ei kuitenkaan löydy.

maanantai 25. elokuuta 2014

Työvoimakoulutuksista



Työvoimakoulutuksiin on nykyisin lähes yhtä vaikea päästä kuin töihinkin. Lisäksi näitä koulutuksia jostain kumman syystä järjestetään sellaisille aloille, joissa ei ole työvoimapulasta tietoakaan, kuten tiedotus- ja kirjastoala. Mitähän järkeä tässäkin on? Itse kävin pari vuotta sitten erään (kirjastoalan) typo-koulutuksen, jonka päätyttyä 4 henkilöä 14:sta työllistyi (osa vakituiseksi, osa määräaikaiseksi). Tämä oli jopa yllättävän hyvä työllistymisprosentti (28,5 % – sehän on suorastaan huikea)! Sen sijaan minun tylsistymisprosenttini tämänkin koulutuksen suoritettuani oli ja on edelleen 100.

Toinen seikka, joka minua on häirinnyt – tuoreimpien työvoimakoulutuskokemusteni mukaan - on se, että näihin koulutuksiin on otettu työssäkäyviä, palkkaa nauttivia, eikä edes työttömyysuhan alaisia henkilöitä (tiedän 2 tällaista tapausta). Tämä jos mikä on väärin työttömiä kohtaan. Työlliset henkilöt voisivat opiskella työnsä ohessa ihan omalla ajallaan ja omalla kustannuksellaan.

Mistä löytyisi sellainen (minut mahdollisesti työllistävä) työvoimakoulutus, jonne vielä sattuisin pääsemään? Perustelut ovat kuulemma tärkeät haastatteluun kutsumisen ja koulutukseen hyväksytyksi tulemisen kannalta. Aionkin seuraavaan hakemukseeni kirjoittaa perustelukohdan täyteen tekstiä ja jäädä odottamaan tuleeko haastattelukutsua. Aikaisempina vuosina työvoimakoulutuksiin hakiessani haastatteluun pääsemiseni oli lähes varmaa, mutta nyt tämäkin asia on muuttunut.

Toisaalta, jos sattuisin vielä pääsemään johonkin typo-koulutukseen, koulutuksen jälkeen tilanne on hyvin todennäköisesti jälleen entisellään (ainakin tähän asti on ollut). Saisinpa kuitenkin edes muutamaksi kuukaudeksi jotain (jokseenkin) järjellistä ja ehkä mielekästäkin tekemistä. Olisi ainakin aikatauluja noudatettavaksi ja paikka minne mennä päivisin…

tiistai 19. elokuuta 2014

Työttömyys syö naista

Vaikka kuinka monia vuosia olisi kulunut ollessani työttömänä työnhakijana, niin olotilani ei siitä yhtään helpotu (päinvastoin!). Mitenkään en pääse yli jatkuvasta huonommuudesta, kelpaamattomuudesta, ulkopuolisuuden tunteesta sekä tietenkin rahattomuudesta. Kuinka voikin olla niin, että juuri minä olen vuodesta toiseen työtön, kun toiset eivät ole (olleet) sitä koskaan? Mitä heissä/ heillä sitten on niin ihmeellistä minuun verrattuna?

Vuosien jälkeenkään en kestä kuulla toisten töistä, lomista sekä töihinpaluusta loman loputtua. Tästä kun pääsisin yli ja voisin olla ”ylpeästi ja arvokkaasti” työtön. Se edellyttäisi kuitenkin sitä, että olisin sitä vapaaehtoisesti, tai kuvittelisin olevani ”kotirouvana” - eli alkaisin huijata itseäni.

Vaatisi aivan valtavaa henkistä kasvamista olla näiden asioiden yläpuolella. Vaikka niin tapahtuisikin, se tosiasia ettei minulla ole taloudellista riippumattomuutta eikä toimeentuloa, ei kuitenkaan muuttuisi miksikään. Nollapisteessä siis ollaan ja pysytään. Kunpa minäkin pääsisin vielä jonnekin töihin!

keskiviikko 13. elokuuta 2014

CV-netistä



Nyt kun olen - kiristyksen ja uhkailun voimalla - saanut julkaistua tietoni CV-netissä, jään odottelemaan josko työsopimus olisi jo puolen tunnin päästä kirjoitettu…  CV-netti on ratkaisu kaikkien työttömien työllistymiseen ja jopa uusien työpaikkojen syntymiseen, kun työnantajat huomaavat kuinka loistavia (työttömiä) työnhakijoita on tarjolla - ja sitten heräsin.

Toivottavasti saan ottaa tietoni sieltä kokonaan pois, heti kun joku tarjoaa minulle verkostomarkkinointipyramidihuijaus-”töitä” tai ”tämä ei ole aivan sitä, mitä olet hakemassa”-tyylistä hommaa. Minä olen hakemassa vain niitä töitä, jotka olen ilmoittanut! Vielä ei ole tosin yhteydenottoja tullut, vaikka puoli tuntia meni jo.

Työnhakijan pakottamisella laittamaan tietonsa CV-nettiin ei suinkaan olla hyväntahtoisesti auttamassa työtöntä työllistymään, vaan pyritään saamaan mahdollisimman moni työtön pois työmarkkinatuelta, jos tämä ei tee annettua ”tehtäväänsä” tiettyyn päivämäärään mennessä. Kuinkahan paljon tähänkin systeemiin on uhrattu rahaa? 

Näemmä CV-netin esittelyn voi kuitenkin julkaista vain 2 kuukaudeksi kerrallaan ja sen jälkeen se poistunee automaattisesti? Olisin nimittäin julkaissut oman pläjäykseni tämän vuoden loppuun asti, mutta se ei ollutkaan mahdollista. Seuraakohan esittelyn olemassaoloa edes kukaan (työnantajat eivät ainakaan…)?

Oman kotisivunkin voisi näköjään linkittää CV-netin esittelyyn. Linkittäisinkö blogini osoitteen sinne? Muuten ehkä voisinkin, mutta mahdollisen tunnistamiseni välttämiseksi en sitä kuitenkaan tee. Tein toki esittelynkin nimettömänä, mutta eihän näistä silti koskaan tiedä.

maanantai 11. elokuuta 2014

Vieläkään en palaa töihin



Niinpä. En palaa töihin, koska en lähtenyt mistään lomallekaan. Lomailuani jatkuu jo kuudetta kesää peräkkäin eikä loppua näy. Minun ei tarvitse miettiä, muistanko salasanani vielä loman jälkeen. Ei ole myöskään ollut väliä sillä, oliko ”lomani” kesäkuun surkeassa säässä vai heinäkuun upeassa säässä, koska ”lomailin” molemmissa. Työssäkäyvien henkilöiden ongelmat ovat siis tätä tasoa… Kesälomansa jälkeen he voivat keskittyä odottamaan viikonloppuja ja seuraavaa lomaa. Työtön työnhakija puolestaan odottaa sitä päivää, jolloin hän saisi mennä jonnekin töihin. Sitä päivää vaan ei tule. Kyllä työttömän työnhakijan elämä on sitten mahtavaa! Hän on täysin vapaa tekemään kaikkea ilmaista - ja maksullistakin, jos maksaja löytyy… Vapaa kuin taivaanlintu, mutta köyhä kuin kirkonrotta.

Jollakin on Aamulehden keskustelussa näin uskomattoman väärä käsitys siitä, millaista on olla työtön: ”Niin, jos pienikin taloudellinen mahdollisuus minulla olisi jäisin heti työttömäksi. Kesälomalla sen tuntee, kuinka hienoa on olla "työtön"...- ei huolen häivää. Ei tarvitse miettiä kehittämistään, ei tarvitse opetella uusia tietokoneohjelmia. Pystyy kuntoilemaan säännöllisesti, osallistumaan erilaisiin harrastuksiin ym.ym. ON VAPAA!”

Vai ei työttömällä ole huolen häivää? Niinhän sitä kai voi luulla, jos ei omaa kokemusta asiasta ole? Tai ehkä kommentoija on harvinaisen tyhmä tai tahallaan provosoiva? Hymy hyytyy viimeistään silloin, kun ansiosidonnainen päiväraha loppuu! Lomalla oleminen (lomarahoineen ja odottamassa olevine työpaikkoineen) ei ole ollenkaan sama asia kuin työttömyys. Työttömänä oleminen puolestaan (ilman odottamassa olevaa työpaikkaa ja lomarahoja) ei ole ollenkaan sama asia kuin lomailu!

Minä kehitän itseäni jatkuvasti, ja opettelisin erittäin mielelläni (töissä) uusia tietokoneohjelmia! Kuntoilemaan ja harrastamaan ehdin mainiosti myös silloin, kun sain olla töissä. Ymmärrän kyllä mahdollisen vuorotyön asettamat haasteet harrastamisen kannalta, mutta – toki harrastuksesta riippuen - tämäkin on järjestelykysymys. 

Tässäpä taas perinteinen jokaelokuinen kirjoitukseni ei-työhönpalaamisesta. Kunpa vielä saisin mennä töihin, kuten ”kaikki muut” menevät!

maanantai 4. elokuuta 2014

Kesälukemista



Luin kesälukemisena Anu Holopaisen kirjoittaman Ilmestyskirjan tädin. Kirjassa on hömppää sekä tosiasiaa nykyajan työelämästä. Kyseessä on dynaaminen IT-ala, jolta ei voi olla päivääkään (hah!) poissa ”putoamatta kärryiltä”. Kirjan päähenkilö Airi kuitenkin palaa hoitovapaalta töihin, eli hänellä on työpaikka odottamassa.  Airin entisen työpaikan ostaa heti toinen firma. Firmojen yhdistymisen jälkeen alkaa tietenkin pudotuspeli. Sähköpostissa tulee jopa ohjeet ettei eräille viisikymppisille työntekijöille (ostetusta firmasta tulleille) saa puhua työasioista ja heiltä jopa viedään tietokoneet pois! 

Minullakin on useita ulkopuolellejättämiskokemuksia työelämästä. Ollessani ulkoistettuna  työpaikallani irtisanomisen jälkeen, entiselle paikalleni otettiin minua nuorempi nainen (tosin olin silloin itsekin vasta 32). Erään kerran ihmettelin, missä kaikki ovat, ja näin tämän tulokkaan kalenterista heidän olevan osastopalaverissa, jonne minua ei siis kutsuttu… Toisella kerralla firman työntekijöille oli jaettu lahjaksi sateenvarjoja, mutta minun pöydälläni ei sellaista ollut… Ai miksi ihmeessä sinne työelämään edes haluan takaisin? Ehkä on parempi etten siellä enää ole?

Kirjan toisessa pääosassa on Airin avomiehen erikoinen täti Liila, josta Airi ei pidä, mutta minua kirjassa kiinnostivat enemmän työelämän omituiset kuviot. Liila vaikuttaa sitä paitsi reilulta - toisin kuin sellaiset ihmiset, joista itse en pidä. Työelämästä ja työttömyydestä kertovaa fiktiota saisi olla enemmänkin, koska on kiintoisaa verrata tarinoita omiin kokemuksiinsa. Kirjassa sattuu omituisia kohtalokkaita onnettomuuksia henkilöstöpäällikölle, konsultille, naisjohtajalle ja hänen tilalleen tulleelle uudelle toimitusjohtajalle. Näillä henkilöillä onkin aivan liikaa valtaa päättää toisten elämästä ja tulevaisuudesta, joten näpäytyksiä he ansaitsevat, mutta eivät toki näin äärimmäisiä. Kirjassa Airi arvelee, että Liila-täti on jotenkin aiheuttanut nämä onnettomuudet. Kirja sisältää mielestäni liikaakin näitä ”muonavahvuudesta poistumisia”. 

Tämä kohta kirjasta saa minut suorastaan pahoinvoivaksi: ”…tulevaisuudessa on uhkakuvia joihin täytyy varautua ja siksi tarvitaan tehokkaampia toimia, pyritään silti pitämään henkilöstövähennykset minimissä, korkeintaan 80 ihmistä irtisanotaan.” Juuri tällaista paskanjauhamista työpaikoilla nykyisin on, eikä töitään saa tehdä rauhassa jatkuvilta yt-neuvotteluilta. Viimeisin työpaikkani katosi yt-neuvotteluiden seurauksena, kun oli päätetty, ettei määräaikaisia työsopimuksia enää jatketa. Olisiko määräaikaiset sitten voitu vakinaistaa? No eipä tietenkään!

Tämä puolestaan kuulostaa erittäin tutulta: ”Tunsin kateuden piston. Minä pelkäsin oman työpaikkani puolesta, kun taas Jarmo (Airin avopuoliso) sai olla päättämässä kuka olisi työpaikan arvoinen ja kuka ei. En kuitenkaan paljastanut kateuttani, se olisi ollut halpamaista.” Minä en pelkää työpaikkani puolesta, vaan pelkään sitä, etten koskaan enää työllisty… Minunkin puolisoni on päättämässä, kuka on työpaikan arvoinen ja kuka ei. Hänen työpaikalleen kelpaavat vain valioyksilöt, jollainen minä en selvästikään ole. Kenenkään mielestä minä en ole työpaikan arvoinen!

Kirjan sanotaan olevan chick litiä. Siitä (tai ainakin Bridget Jones-tyylisestä kohelluksesta) muistuttaa kirjassa työhaastattelu, jonne Airi menee muutaman salmiakkikossun juotuaan(!) Hän oli jo valmiiksi tokkurassa nappailtuaan edellisenä yönä useita nukahtamislääkkeitä. Tämä kohtaus menee kuitenkin jo hieman ylitse, koska eihän kukaan mene työhaastatteluun kännissä, vaikka kuinka jännittäisikin!

Kaiken kaikkiaan tämä kirja on kevyehköä kesäluettavaa, mutta sisältää myös vakavaa asiaa sairaaksi (vai onko se aina sitä ollutkin?) muuttuneesta työelämästä.