lauantai 29. helmikuuta 2020

Rohkaisevaako?


Henkilökohtainen työnhakuvalmentajani kertoi minulle mielestään ”hyviä uutisia”. Kuulemma ikäisiäni on työllistynyt hänen valmennuksessaan (tai siitä huolimatta). Nyt pitäisi vain tietää muutama seikka, eli näiden henkilöiden ala, koulutus, työkokemus ja se, minne he ovat työllistyneet. Pelkän iän perusteella on jokseenkin mahdotonta tehdä mitään työllistymisvertailua! Tässä lisää ”rohkaisua”: anna.fi//työnhaku-viisikymppisenä-voi-lannistaa (Ai voi lannistaa, no ei suinkaan…)

Ikävä kyllä, ensimmäisen henkilön tarina ei oikein auta rohkaisemaan pitkäaikaistyötöntä viisikymppistä, koska henkilö oli ollut vain kymmenen kuukautta työpaikattomana ja saanut uuden työn suhteillaan. Minullekin sopisi erittäin hyvin työllistyä 54-vuotiaana ja olla töissä vielä 64-vuotiaana, vaan ei siltä oikein näytä… Myöskään toisen henkilön yrittäjäksi ryhtyminen ei ole vastaus omiin työllistymisongelmiini, koska alan pitää olla sopiva yrittämiseen (kuten kirjanpito on) sekä siitä pitää olla rautainen osaaminen ja lisäksi verkostoja. Yrittäjän on hyvä osata itsensä kehuminen ja myyminen, joista kumpaakaan taitoa minulla ei ole. Jos olisi, silloin en varmaankaan olisi pitkäaikaistyötön.


Viime joulukuussa Suomen työttömistä työnhakijoista 37 prosenttia oli yli 50-vuotiaita.
TE-palveluiden tuetun työllistämisen palveluiden asiantuntija Susanna Soikkeli sanoo, että työnantajat saattavat pelätä esimerkiksi sitä, että pitkästä työsuhteesta irtisanotun yli 50-vuotiaan työttömän työnhakijan osaaminen on liian kapea-alaista.
Hakijalla voi olla merkittävä osaaminen, kielitaito ja kansainvälistä työkokemusta, ja hän on saattanut tehdä yhdellä työnantajalla hyvin monenlaista työtä. Työnantajat kuitenkin miettivät, että jos on ollut kymmeniä vuosia samalla työnantajalla, niin mitä tällä ihmisellä voi olla annettavana. Tosiasiassa hänen osaamisensa voi olla vaikka kuinka laajaa. Yli 50-vuotiaat ovat usein valtavia tietopankkeja, joilla on näkemystä ja kokemusta siitä, kuinka hommat tehdään. Lisäksi heillä on perspektiiviä sekä joustavuutta, Soikkeli sanoo.
Jo 45-vuotiaat työnhakijat kokevat ikäsyrjintää, ilmenee tutkimuksista.
Ketterä on työelämän muotisana. Asenteet ovat tiukassa, ja ehkä se keski-iän ylittänyt ei niin ketterä mielikuvissa enää ole, sanoo Soikkeli.
"Työnantajat pitävät uuden työntekijän palkkaamisessa tutkimusten mukaan tärkeimpinä asioina motivaatiota, asennetta työhön sekä kykyä ja halua oppia uutta."
Yli 50-vuotiaiden työnhakijoiden itsetuntoa voisi kohottaa myös työnantajien viesti siitä, että he haluavat ottaa kaiken ikäisiä töihin ja että kaiken ikäisiä tarvitaan, Soikkeli sanoo.
Minulta löytyvät kaikki mainitut eli motivaatio, ” asenne työhön” sekä kyky ja halu oppia uutta, joita olen pyrkinyt työhakemuksissanikin korostamaan, vaan eipä ole sekään auttanut työllistymisessä!

maanantai 24. helmikuuta 2020

”On tässä kestämistä”


Sanoin tänä aamuna, että: ”On tässä kestämistä.” Ei oikein olisi huvittanut nousta sängystä jälleen yhteen hyödyttömään, työttömään ja palkattomaan viikkoon. Mieheni ihmetteli, mistä NYT on kyse (onhan tätä samaa jatkunut jo kohta 11 vuotta - palkkatukityötä ja sitä seurannutta lyhyttä projektityötä lukuun ottamatta). Työpaikattomuudessa on aina vain ja yhä edelleen paljon kestämistä ja jaksamista! No mutta, ”kyllähän tekemistä aina keksii.” Valitettavasti ei keksi tai siihen samaan tekemiseen kyllästyy, kun haluaisi tehdä jotain sellaista, josta maksettaisiin palkkaa. Olen sitä mieltä, että moni työnantaja on minun kohdallani menettänyt hyvän työntekijän jättäessään minut palkkaamatta, mutta minä olen ikävä kyllä, menettänyt enemmän työpaikattomuuteni jatkuessa loputtomiin.

Monenlaista kestämistä ja jaksamista vaativaa on toki ollut vuosien varrella muillakin elämänalueilla, mutta jotenkin työpaikattomuus on kauaskantoisin ja aivan omaa luokkaansa vaikuttavuudessaan arkeen, toimeentuloon ja siihen, joutuuko häpeämään itseään ja työpaikattomuuttaan. Muita elämän vastoinkäymisiä ei tarvitse hävetä. Työttömyys on suuri häpeä, koska työttömässä on pakko olla jotain ”vikaa”, koska hän ei ”kelpaa” minnekään töihin. Tätä asiaa on turha kaunistella, koska se ei auta eikä poista häpeää ja huonommuuden tunnetta.

”Häpeän kuuluisi olla ohimenevä tunne. Häpeän tunteminen siitä, kun meille tapahtuu jotain pahaa (kuten työttömäksi jääminen), on hyvin vahingollista. Sellaisessa tapauksessa ei ole aiheellista tuntea häpeää. Ihminen saattaa uskoa, että hänessä on jotain vikaa menettäessään työpaikkansa. Siitä todisteena on se, ettei hän enää ansaitse palkkaa. Työttömyys vahvistaa huonommuuden tunteita. On tärkeää tunnistaa, että tunteet ovat ohimeneviä. Ne saattavat tuntua raskailta ja synkiltä. Takerrumme tunteisiimme ja silloin ne kestävät kauemmin eivätkä mene ohi luonnollisella tavalla niin kuin niiden pitäisi.”


Työttömyyden häpeä on jokseenkin pysyvä tunne, vaikka sitä ei tietenkään tunne koko ajan. Toisinaan häpeää tuntee vastaavasti sitäkin enemmän, esimerkiksi sellaisessa seurassa, jossa kaikki muut ovat työllisiä ja ovat aina olleet. Mitäpä siinä muuta voi kuin tuntea alemmuutta ja huonommuutta? Huonommuudesta on osoituksena työpaikattomuus sekä työhön kelpaamattomuus.


keskiviikko 19. helmikuuta 2020

Työttömyys ja rahattomuus


Perusturvaetuudet eivät riitä Suomessa välttämättömiin menoihin. Asia käy ilmi sosiaali- ja terveysalan kattojärjestön Sosten julkaisemasta selvityksestä.
Tulonsiirtojen ja verotuksen muutosten yhteisvaikutus on ollut hyvätuloisia suosiva ja pienituloisille kielteinen vuodesta 2015 vuoteen 2019. Kehitys kääntyy tänä vuonna, mutta nyt tehdyt muutokset korjaavat selvityksen mukaan vain osittain aiempien vuosien heikennyksiä pienituloisille.
Perusturvaetuuksien kehitys on ollut vuosina 2010–2020 Suomessa poukkoilevaa. Vuosikymmenen alun parannusten jälkeen ryhdyttiin pienentämään etuuksia erityisesti indeksileikkauksilla ja -jäädytyksillä. Ne koskivat laajasti eri etuuksia, kuten työttömän peruspäivärahaa (ja työmarkkinatukea), pienimpiä sairauspäivärahoja ja kansaneläkkeitä.
"Hyvinvointivaltion säilyttäminen edellyttää korkeampaa työllisyysastetta. Sen tavoitteleminen köyhien toimeentulosta leikkaamalla on julma ja myös itseään vastaan toimiva linja", luonnehtii Sosten pääsihteeri Vertti Kiukas.

Työmarkkinatuella tai peruspäivärahalla kärvistelemään joutuessa ei oikein edes voida puhua pienituloisuudesta, koska ”tulot” lähestyvät olematonta. Sanonta ”ei ne suuret tulot, vaan pienet menot” ei tässä tapauksessa päde, koska menojen minimointi ei auta tulojen ollessa onnettomat. Töihin olen kovasti yrittänyt mennä paikatakseni tulovajeen, mutta – ikävä kyllä – kukaan ei minua palkkaa töihin. Kukaan ei myöskään ota minua töihin sillä perusteella, että surkeaa työmarkkinatukea on ennestään leikattu tai sitä ei ole vuosikausiin tarkistettu suhteessa kohonneisiin elinkustannuksiin. 

maanantai 17. helmikuuta 2020

Pessimisti ei pety?


Outoa kyllä, tähän noin yhdeksään vuoteen, joina olen blogiani kirjoittanut, en ole vielä käyttänyt otsikkoa ”pessimisti ei pety”. Niinhän asia kuitenkin on, vai onko? Pidän itseäni joko peruspessimistinä, realistisena pessimistinä tai pessimistisenä realistina.

”Etupäässä ihmisiä jurppii, jos itse ei saa ja toinen saa. Jurppimisen määrä korreloi sen kanssa miten halukkaasti itse olisi halunnut asiaa. Oma haluaminen lisää sitoutumista kyseiseen asiaan. Kun osa itsestä sitoutuu johonkin, sattuu – joskus syvästikin – jos ja kun jää kakkoseksi.”

”Elämässä usein saava osapuoli pysyy samana. Ne jotka eivät saa, alkavat myös nähdä elämänsä vaille jäämisten sarjana.”

”Joku voisi myös väittää, että sehän ei ole keneltäkään pois, jos Joku Toinen saa halutun työpaikan. Jos joku muu haluaa samaa (ja osa itsestä sitoutuu sitä hankkimaan), se on silloin menetys hänelle. Lisää yhdelle on siis usein pois joltain toiselta.”

Nämä sitaatit koskettavat minua erityisesti liittyen lokakuuhun 2018, jolloin minulla olisi vielä voinut olla oikeasti tilaisuus työllistyä ja vieläpä vakituiseen virkaan! Jälleen jäin ikuiseksi kakkoseksi - eikä minulla sen jälkeen ole mitään todellista työllistymismahdollisuutta ollut (tai ainakaan siltä ei ole vaikuttanut). Melkein työllistyessäni, mutta ei kuitenkaan, minunlaiseni pessimistikin pettyi pahemman kerran!

Lainaukset tästä kirjasta: 

”Kirjassa kuvataan pessimismin merkitystä ja pessimistin hyödyllisyyttä yhteisöille. Liiallinen optimistisuus on järjetöntä, mutta niin on myös yltiöpessimistisyys. Maailma tarvitsee sekä optimisteja että pessimistejä. Optimistikin voi oppia pessimisteiltä ja kaikki voivat hyötyä hitusesta pessimismiä. Lopulta pessimisti on kuitenkin aina oikeassa.” 


maanantai 10. helmikuuta 2020

Miksi työtöntä ei palkata?

Miksi työpaikatonta työnhakijaa ei palkata? Tässä on esitetty viisi syytä:

Vuosikaudet on työssä olevien palkkaaminen ollut etusijalla. Joskus (1980-luvulla!) vain vähän ihmisiä oli työttömänä ja silloin työttömässä saattoi oikeasti olla jotain ”vikaa”. Valitettavasti tämä asenne ei ole muuttunut.
Rekrytointi on vaikeaa, joten työnantajien täytyy käyttää erilaisia ”edustusarvoja” sitä helpottaakseen. Tutkinto on yleinen edustusarvo, joka kertoo että hakijalla on tietoa, sinnikkyyttä ja tarpeeksi sosiaalisia taitoja. Rekrytoijat luottavat oppilaitoksen arvioon hakijasta ja myös siihen, että kun hakija on työsuhteessa, toinen yritys arvostaa hänen työpanostaan. Työpaikattomuus vastaa tavallaan tutkinnon puuttumista.
Stereotypiat ovat voimissaan. Ei ole merkitystä sillä, että työttömyys on korkea ja silloin on myös hyviä hakijoita vailla työpaikkaa. Stereotypia siitä, että työttömällä työnhakijalla on jotain ongelmia, on edelleen vallitseva.  
Yrityksiin tulvii hakemuksia. Kasvava työttömyys merkitsee sitä, että yhä useammat hakijat yrittävät saada minkä tahansa työpaikan. Yritykset eivät halua sellaisia hakijoita, vaan niitä jotka haluavat juuri kyseisen työn.
Taidot ruostuvat ilman käyttöä.  Toiset työt vaativat enemmän spesifistä osaamista kuin toiset. Joidenkin töiden oppiminen on vaativampaa kuin toisten. Yritykset haluavat sellaisia työntekijöitä, jotka tarvitsevat mahdollisimman vähän koulutusta tai työhön perehdytystä.

cbsnews.com/news/unemployed-5-reasons-companies-wont-hire-you

perjantai 7. helmikuuta 2020

Hurskastelua


On hurskastelua sanoa, että ”ikä on vain numero”, koska työnhaussa se ei kuitenkaan käytännössä toteudu. Pelkästään yli viisikymppisten/ 55-vuotiaiden nimittäminen ikääntyneiksi on loukkaavaa ja alentavaa eikä todellakaan ole omiaan vähentämään ikäsyrjintää! Asenteet eivät ainakaan muutu ”ikääntyneistä” jauhamalla…
”Ikääntyneiden työllisyysaste on Suomessa muita Pohjoismaita heikompi, ja heidät halutaan saada nykyistä tehokkaammin pysymään työelämässä. Ikääntyneet ovat yksi tärkeä ryhmä myös tavoitteessa saada Suomen työllisyysaste nostettua 75 prosenttiin. Todellisuus on kuitenkin karu: Ikäsyrjintä on Suomessa valitettavan yleistä ja kaikki ikääntyneet, myös korkeakoulutetut, kokevat työllistymisen vaikeaksi, ellei peräti mahdottomaksi.”


”Meillä on työmarkkinoilla iso joukko yli 50-vuotiaita, joiden osaaminen ja kyky oppia ovat ajan tasalla, fyysinen ja henkinen kunto hyvä sekä työmotivaatio ja muutosvalmius kohdallaan. Yli 50-vuotiaat, varsinkin korkeakoulutetut, haluavat myös pysyä työelämässä. Toiveet ja tavoitteet ovat siis yhteneväiset. Silti työnsaanti on heille hankalaa.
Ikääntyneiden työllistymiseen on esitetty runsaasti toimenpiteitä: osaamisen kehittämistä, tukea ja neuvontaa, matalan kynnyksen palvelupisteitä, ammatillisia opintokokonaisuuksia, henkilökohtaista opintoneuvontaa ja uraohjausta, työkyvyn arviointia, työharjoittelua ja palkkatukijaksoja.”
Mitä näihin ns. työllistymistoimenpiteisiin tulee, ne eivät toimi. Osaamista kehitettäisiin parhaiten tekemällä työtä työpaikalla, koska mitään työtä ei opita pelkästään loputtomalla teoriaopiskelulla. Mitä hyötyä on ”tuesta ja neuvonnasta” sekä ”matalan kynnyksen palvelupisteistä”, jos niillä ei ole mitään konkreettista tarjottavaa? Minua ei auta se, jos henkilökohtainen valmentaja toimii terapeuttina ja neuvoo syvähengitystä! Viimeksi hain työpaikkaa työnhakuvalmennuksen opein tehdyillä CV:llä ja hakemuksella, mutta en saanut kutsua työhaastatteluun. Henkilökohtainen opintoneuvonta saattaa toimia vähemmän koulutetuille tai kouluttamattomille. Uraohjauksesta ei ole hyötyä, kun tietää mitä osaa ja mitä haluaisi työkseen tehdä, mutta ei saa ainoatakaan työpaikkaa. Työkyvyn arvioinnilla ei ole merkitystä, jos (osa)työkyvyttömyyseläkkeelle ei vajaakuntoisia kuitenkaan päästetä (näin olen ymmärtänyt). Työkyvyn arviointi ei koske minua, koska työkykyä minulla olisi, mutta työpaikka puuttuu. Palkatonta työharjoittelua olen tehnyt yhteensä vuoden verran ilman sanottavaa hyötyä. Jäljelle jää palkkatukityö, joka edelleen kiinnostaisi kovasti, mutta mitään tietoa mahdollisista palkkatukipaikoista ei saa. Kai nekin jaetaan suhteilla, kuten monet muutkin työpaikat.

maanantai 3. helmikuuta 2020

Tampereella ei ole työpaikkoja


Vetovoimaiseksi väitetty Tampere pettää odotukset:
”Joka vuosi Tampereelle muuttaa työn toivossa satoja, jopa tuhansia uusia työttömiä. Tarkkaa lukua ei ole saatavissa, sillä muuttajien työllisyystilannetta ei tilastoihin merkitä. Varmuudella voi vain sanoa sen, että työttömien virta sisään on suurempi kuin ulos.

Tampere on Suomen ”vetovoimaisin” kaupunki, mutta se komeilee kärkisijoilla myös toisessa tilastossa eli Tampere tarpoo syvässä työttömyydessä.
(Juttu on kolmen vuoden takaa, mutta valitettavasti mikään ei ole siinä ajassa muuttunut.) 

Tampereen kaupungin työpaikat menevät suhteilla. Lisäksi täällä on monta sellaista sisäpiirin firmaa (ainakin 8 tulee heti mieleen), joissa ei ole juuri koskaan työpaikkoja avoinna. Näiden firmojen työpaikat menevät suhteilla ja luonnollisesti niissä työskentelevät pitävät kynsin hampain työpaikoistaan kiinni.

Tässä kaksi esimerkkiä viimeaikaisesta työnhaustani Tampereella:
Ensimmäiseen työhakemukseeni ei ole tullut minkäänlaista vastausta – haastattelukutsusta nyt puhumattakaan. Kyseessä oli erään Tampereen organisaation paikka, jonka tiesin vuorenvarmasti olevan jo suhteilla jollekin pedattu. Olisin todella yllättynyt, jos olisin voinut osoittaa ennakko-oletukseni vääräksi saamalla (edes muodon vuoksi) kutsun työhaastatteluun. Sen sijaan ennakkokäsitykseni vain vahvistui. (Toki se, etten tullut kutsutuksi työhaastatteluun, ei välttämättä todista työpaikan menneen suhteilla mutta myös lyhyt hakuaika antoi viitteitä tästä.)
Toisessa tapauksessa sain sähköpostiini työpaikkailmoituksen vuorotteluvapaan sijaisuudesta, koska olin aiemmin hakenut paikkaa ko. yrityksestä (tosin työhaastatteluun pääsemättä). Osasin odottaa, etten nytkään saa haastattelukutsua enkä sitä saanutkaan, vaan ilmoituksen siitä, että Joku Toinen on jälleen valittu. Miksi sitten piti edes laittaa minulle tätä työpaikkailmoitusta, kun eivät kuitenkaan minua olisi valinneet?!

Olen alkanut harkita töiden hakemista pääkaupunkiseudulta, mutta valitettavasti minun palkoillani ei olisi siellä varaa asua tai käydä töissä päivittäin (toki se olisi myös raskasta ja päivät pitkiä). Takeita ei myöskään ole, että saisin sieltä helpommin työpaikan. Tampereella se ainakin näyttää olevan mahdoton tehtävä!