keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Tunnollisuudesta ei palkita


Olen tullut siihen tulokseen, ettei tunnollisuudesta todellakaan palkita. Muutenhan minäkin olisin töissä? 


”Vaan aukeaako naisen uraputki, kunhan vain saa ensimmäisen koulutusta vastaavan työpaikan? Taloustutkija Juhana Vartiainen Palkansaajien tutkimuslaitoksesta varoittaa, että kaikkein kouriintuntuvimmat ongelmat – ja palkkapussiin eniten vaikuttavat – saattavat tulla vasta kauan sen jälkeen kun Ylioppilaslehti on lakannut tulemasta postiluukusta.
    Hän on tutkinut miesten ja naisten työtehtävien eroja
metalliteollisuudessa ja huomannut, että naiset jämähtävät huonompiin ja vähemmän haasteellisiin työtehtäviin. “Naisen ura tyssää nimenomaan alkupäähän”, hän kertoo ja on varovaisesti valmis yleistämään näkemyksensä koskemaan myös muita toimialoja.
    Vartiaisen mukaan 30 ikävuoden tienoilla naisen eteneminen pysähtyy kuin itsestään. Useimmilla naisilla tähän sijoittuu lapsen tekeminen. Se ei Vartiaisen mukaan selitä, miksi naiset eivät työhön palattuaan etene parempiin tehtäviin. “Naisilla ei ole sellaista miehille luonnollista urakehitystä, että iän myötä karttuu palkkakin.”
    Tutkimustulosten valossa näyttää siltä, että elämäntilanteesta ja kyvykkyydestä riippumatta naisen otsassa on ikuisen synnyttäjän tai miehensä perässä muualle muuttavan työntekijän leima. Vartiaisen mukaan tämä näkyy hyvin yritysten sisäisessä koulutuksessa. Johto suosii miehiä, vaikka naiset ovat keskimäärin koulutustaustaltaan parempia.”
(Ote Ylioppilaslehden kirjoituksesta marraskuulta 1997)

Em. tavalla kävi myös minulle

lauantai 24. maaliskuuta 2012

Tällainen on insinööri


·         40 – vuotias mies
·         työkokemusta 14 vuotta
·         yleisin titteli asiantuntija
·         yleisin tehtävä suunnittelu
·         yleisin koulutus koneinsinööri

Lähde: UIL:n selvitys

Tällainen on tämä epätyypillinen ”insinööri” (siis kaiketi entinen insinööri, mutta eipä minulla muutakaan tutkintoa ole):

·         45 – vuotias nainen
·         työkokemusta alle 12 vuotta
·         titteli työtön
·         tehtävä työttömyyden sietäminen
·         koulutus teku ja elämänkoulu

maanantai 19. maaliskuuta 2012

Onnellisuus vai tyytyväisyys?

Ihmisen onnellisuus alkaa Iltalehden jutun mukaan lisääntyä 45 ikävuoden jälkeen. Onnellisuuteni siis olisi u-käyrän aallonpohjassa nyt 45-vuotiaana. Siitäpä se alkaakin sitten ilmeisesti huikeasti kohota ensi kesänä täyttäessäni 46?

”Vaikka keski-iästä lähtien fyysinen kunto alkaa laskea, henkinen tyytyväisyys sen kun kasvaa.”

Olen miettinyt paljon tuota onnellisuus vs. tyytyväisyys-asiaa. Voiko ihminen olla onnellinen olematta tyytyväinen (tai tyytyväinen olematta onnellinen)? Oikeastaan olen ihan kohtalaisen onnellinen, mutta tyytyväinen en voi olla koskaan, niin kauan kuin olen köyhä, työtön ja rahaton! Työttömyys aiheuttaa sen, että v-käyrä on aina huipussaan.  Kovin mielelläni olisin sekä onnellinen että tyytyväinen.

keskiviikko 14. maaliskuuta 2012

Alennusmyynnissä


Nyt kun palkaton työharjoittelu jälleen kerran kutsuu, tulen ajatelleeksi, että työpanokseni on melkoisessa alennusmyynnissä! Toki työnantajia (tai työnanastajia(!), kuten Word ehdottaa) kiinnostaa saada kokenut ja oppimiskykyinen työntekijä työharjoittelijaksi aivan naurettavaan alennushintaan. Ei tässä kuviossa oikeasti ole minkäänlaista järkeä; kyllä työstä pitäisi aina maksaa palkkaa

Ilmaisharjoitteluni työnantaja oli innoissaan ja ihmeissään, kun niin halvalla saa, eli siis naurettava nimellinen summa maksetaan typo-koulutuksen järjestäjälle ja minä en saa mitään (paitsi koulutustuen).  Tunnen olevani halpahallin alelaarin pohjalla! Tästä voi tulla jollekin mieleen, että miksi sitten olen Typossa? Tietenkin siksi 1) etten ole saanut oikeaa työtä ja 2) etten saisi rahaa tällä hetkellä enää mistään olematta Typon parissa. Koulutusten järjestäjät usein sanovat, että ”kyllä ne työnan(as)tajat teille palkkaa voisivat maksaa”… Käytännössä asia on kuitenkin niin, että ”palkkaa ei ole budjetoitu” tai ei vain haluta maksaa, koska lähes ilmaiseksikin saa työvoimaa.

Esim. vuorotteluvapaan sijaisuudet kiinnostaisivat minua kovastikin, koska sellaiseen päästäkseen pitää olla työtön työnhakija. Eipä niitä vain (sopivia) ole tarjolla eikä ainakaan minulle, koska hakijoita niihinkin tietysti on ruuhkaksi asti. Typon jälkeen minulla on vielä 100 päivää tarveharkintaista työmarkkinatukea jäljellä (en ole koskaan aikuisiällä ollut sellaisessa tilanteessa ettei tililleni tulisi yhtään rahaa mistään). Siinäpä onkin miettimistä mitä sen jälkeen, jos en nyt millään enkä mitenkään enkä mihinkään työllisty! Palkaton harjoittelu on vain tekohengitystä sitä lopullista iskua odottaessa, kuten on todettu tässä

”Joillekin kyse on enää vain epätoivoisesta viivytystaistelusta pysyvää työmarkkinoiden ulkopuolelle putoamista vastaan.”  Ko. jutussa kerrottu asia on minulle jo ennestään liiankin tuttua.

sunnuntai 11. maaliskuuta 2012

Metsä jätti (työttömäksi)


Luin Miika Nousiaisen kirjoittaman kirjan Metsäjätti, joka herättikin yllättävän paljon ajatuksia ja muistoja. Kirjassa on paljon 1980-luvun nostalgiaa nuoruudestani. (On muuten pieni ihme, että me 1960 – ja 70-luvun lapset yleensä olemme hengissä ilman turvavöitä, turvaistuimia, pyöräily – ja luistelukypäriä ym. !)
Kaiken lisäksi kirjassa satutaan mainitsemaan nimeltä laite, jonka parissa työskentelin ”edellisessä elämässäni” insinöörinä. Noita elämiä tai paremminkin elämänvaiheita mahtuukin yhteen elämään useita… Ensinnäkin vaihe, jolloin lähelläni oli ihminen, jota ei enää ole.  Toiseksi se vaihe, kun olin vielä nuori, sinkku ja optimistinen tulevaisuuden suhteen: ”Ylioppilaslakin alus oli täynnä uskoa tulevaisuuteen” (lainaus Metsäjätistä). Kolmanneksi se, kun en ollut enää nuori, sinkku enkä optimistinenkaan … Nyt olenkin työtön ja pessimistinen perheenäiti.

Näkemieni numeroiden perusteella tehdas ylittää tehokkuudessaan kaikki kuvitelmat. Silti minun pitäisi tehostaa prosessia.” 

Kirjan nimi Metsäjätti voisi olla sanaleikki siinä mielessä, että metsä jätti ja on jättänyt tuhannet työttömiksi oltuaan kerran niin tärkeä, että ”Suomi eli metsästä”. Itse en ole kasvanut pienellä tehdaspaikkakunnalla vaan isolla (entisellä) tehdaspaikkakunnalla. Metsäjätti (nimi tulee tehtaan omistavan firman nimestä) on jaettu aiheeseen sopivasti neljään kvartaaliin, koska kirjan pääaiheena on uutisista tutut irtisanomiset tehtaasta riippuvaisella pienellä paikkakunnalla. Entinen törmäläläinen Pasi joutuu palaamaan lapsuuden ja nuoruuden kotipaikkakunnalleen Törmälään konsultoimaan eli irtisanomaan entisiä kavereitaan ja tuttujaan. Pasin pomo on oikea - minullekin työelämästä tuttu - mulkero, joka mm. päättää, että irtisanomisilmoitukset annetaan juuri joulun alla. Itsekin vierailin insinöörin elämässäni useilla tehtailla ja tehdaspaikkakunnilla, joista sittemmin olen lukenut ja kuullut irtisanomis- ja tehtaidenlopetusuutisia.

Metsäjätti on hieno elämänmakuinen, nostalginen ja ajankohtainenkin kirja, suosittelen!


Tässä vielä osuvaa tekstiä Metsäjätistä:
”Tunnelmallinen keittiö vanhassa omakotitalossa on avara ja putipuhdas. Omistaja pilkkoo parmesaania Caesar-salaattiin. Työpäivä markkinointijohtajana on päättynyt, toinen työ arkkitehtinä odottaa yläkerran työpöydän ääressä. On hetki aikaa hengähtää.” (Ote sisustuslehden artikkelista)

Katselen jutun kuvia kauniista kodista. Samalla mietin sitä juttua, jota näihin lehtiin ei koskaan tehdä. Mietin niitä, joille annamme kohta lähtöpassit. Se juttu menisi jotenkin näin:
”Rasvanhajuinen keittiö tehdaskaupunginosan vuokrakerrostalossa on pieni ja sotkuinen. Jarmo Virtanen, 40, sadattelee sinapin loppumista, kylmä HK:n sininen ei maistu paljaaltaan. Jarmon työura vaneritehtaalla on päättynyt potkuihin ja loppuelämän mittainen työttömyys on edessä. On hetki aikaa hengähtää.” 

Omaa elämääni koskeva versio menee näin:
”Sotkuinen ja avara keittiö eräässä talossa. Asukas, 45, lämmittää eilistä ruokaa lounaakseen. Työuraa hänellä ei oikein koskaan ollutkaan ja nyt näyttää olevan loppuelämän mittainen työttömyys edessä. On paljon aikaa hengähtää.”