50-vuotiaana pois työelämästä?

Nythän vitsin lykkäs! Tosin vitsi on omalta kannaltani melkoisen huono:

50-vuotiaana pois työelämästä?

Minä olen saanut vakituisen työpaikan 56-vuotiaana vuosien työpaikattomuuden (4 vuotta) ja pätkätöiden (2 vuotta) jälkeen. Tilanteeni ei ole (ollut) todellakaan sellainen, että olisin pystynyt noin 50-vuotiaana ”jäämään pois” työelämästä. Sen sijaan halusin työpaikan 50–53-vuotiaana ja työllistyin vasta 54-vuotiaana. Näillä palkoilla ja olemattomilla tähän mennessä kertyneillä (ja jatkossa kertyvillä) eläkkeillä ei todellakaan ole varaa jäädä downshiftailemaan tms. Pakollista säästöliekillä elämistä on takana jo monta vuotta eikä tässä nytkään mitenkään leveästi elellä.

Mitä tulee meidän yli viisikymppisten syrjimiseen ja väheksymiseen rekrytoinnissa ja muutenkin sen käsityksen suhteen, ettemme jaksaisi töissä tai osaisi käyttää tietokoneita tms., olemme erilaisia erilaisissa osaamis- ja kunto-/ terveystilanteissa, joten tätä asiaa ei todellakaan kannata mitenkään yleistää. Kukin tavallaan ja resurssiensa mukaan. Jos esimerkiksi minä en kykenisi (enää) oppimaan mitään, en todellakaan pystyisi tekemään nykyistä työtäni. Toisaalta meillä vanhan polven työntekijöillä on pääsääntöisesti korkea työmoraali (lukuun ottamatta joitakin työhönsä leipiintyneitä yksilöitä) emmekä ole somekoukussa koko ajan kännykkä kädessä töissäkin. Tätäkään seikkaa ei tosin kannata yleistää, kuten ei edellä mainitsemaani ennakkoluuloa yli viisikymppisten työkykyä kohtaan.

Yksi seikka kuitenkin tulee mieleen näin yli 55-vuotiaana työssäkäynnin suhteen, nimittäin se, että kesiäni en haluaisi enää tuhlata töissä. Kesät Suomessa ovat muutenkin lyhyitä ja arpapeliä säiden suhteen. Nykyisessä työssä ollessani minulta on tähän mennessä kulunut jo 2/3 kesää (2020) ja 5/6 kesää (2021) töissä ja nyt tulee kulumaan tuo sama 5/6 kesästä vuonna 2023 (kesällä tarkoitan siis kesä-elokuuta). Valitettavasti minun ei tässä vaiheessa ole mahdollista saada enemmän lomaa, saati kokonaisia kesiä vapaaksi. 2022 olin kesällä 6 viikkoa ns. töiden välissä, joten sain runsaasti vapaata aikaa, joka oli palkatonta ja jouduin ilmoittautumaan työnhakijaksi, koska en tiennyt seuraavasta työsuhteesta. Työttömyys ei sekään ole hyvä vaihtoehto saada kesällä enemmän vapaata. Palkatonta virkavapaata ehkä pitää jatkossa hyödyntää tämän suhteen? 

Blogin aloittamisesta 12 vuotta

 12 vuotta sitten tällä päivämäärällä 22.2.2011 päätin aloittaa työnhausta ja työpaikattomuudesta kertovan blogini.

Merkkipaaluja bloggaajan sekä työpaikattoman uraltani olen jo aiemmin kertaillut ja työnhakuhistoriaani myös, joten tässä vain pääasiat vuosien varrelta:

2011	blogin aloitus
2012	työllisyyskoulutuksessa alalle, jolla ei töitä ole
2013	(sitä sun tätä…)
2014	loppuvuodesta (sattumien summana) työllisyyskoulutukseen nykyiselle alalle
2015	syyskuussa palkkatukityöhön
2016	heinäkuuhun asti töissä
2017-2019	ei oikeastaan mitään, eli pahimmat työttömyysvuoteni työllistymistoivon hiipuessa, vrt. Insinööri Liisa (tuttua juttua!)
2020	työkokeilun kautta töihin kesällä ja koko loppuvuosi töissä
2021	sekalaisia työtehtäviä, töissä koko vuoden
2022	vuorotteluvapaan sijaisuus, 6 viikkoa ”töiden välissä” ja elokuun puolivälissä eläkkeelle jääneen sijaiseksi, 1.12. alkaen vakipaikka

Työkuulumisia

Nyt kun tuoreinta työsuhdettani on kasassa puolisen vuotta, josta vakituisessa työssä kaksi ja puoli kuukautta, on aika päivittää työkuulumisiani. Valitettavasti viime aikoina on alkanut tulla esiin totuuksia siitä, millaista tämä (hieman alipalkattu) työ pahimmillaan on. Samalla nimikkeellä tehdään hyvin erilaisia työnkuvia ja toiset todellakin pääsevät paljon helpommalla kuin toiset. Joku työtehtävä on täysin aliresursoitu ja toisessa taas on liikaakin halukkaita tekijöitä. Ymmärrettävästä syystä ko. aliresursoituun paikkaan ei ole vapaaehtoisia menijöitä jonossa, varsinkin kun siellä harrastetaan ns. saikuttelua, mikä sitten ”kostautuu” jollekin meistä muista (sisäisinä sijaisina toimivista).

Työnjako (meidän ns. sissien kesken) on hyvin epätasainen ja välillä suorastaan epäoikeudenmukaiselta tuntuva. Koska tarpeeksi tekijöitä ei ole jatkuvien poissaolojen paikkaajiksi, kaatuvat silloin useiden päivien tekemättömät työt harvojen, kuten minun, niskaan. On käynyt hyvin selväksi, miksi tulijoita ei juurikaan ole tähän hommaan (jossa pitäisi hallita monen työpisteen tehtävät suvereenisti) ja myös me vanhemmat (yli 50-vuotiaat) henkilöt kelpaamme työhön siksi, että nuoret eivät pysy tässä työssä tai kaikki eivät pärjää siinä.

Lisäksi tässä on sellainen omituinen seikka, että pahimmat poissaolijat ja lusmuilijat ovat ilmeisesti omia esihenkilöitään, koska he saavat valita työtehtävänsä ja sen, suostuvatko he esim. perehdyttämään uusia työntekijöitä! (Keneltähän tämä perehdyttämättömyys mahtaa eniten olla pois?) Me muut emme saa töitämme tai työpisteitämme valita, enkä voi käsittää kuinka on edes mahdollista, että muutama henkilö voi tehdä noin paljon hallaa työyhteisölle kenenkään puuttumatta asiaan?! Erikoista, että jotkut ovat voineet saavuttaa tuollaisen aseman työpaikalla. ”He vain ovat sellaisia.” A-ha, vai niin? Siis ovat negatiivisia kaikesta ja kaikista valittajia ja töiden välttelijöitä? Tällainen menee yli ymmärryksen sellaisella, jolla on korkea työmoraali.  

Yleensä olen iloinen siitä, että minulla on työpaikka, mutta toisinaan siitä huolimatta joku asia ottaa päähän!

Vakituinen työpaikka 56-vuotiaana!

Tulihan se sieltä kaikkien näiden vuosien kärvistelyn jälkeen – eläkepaikka tai ainakin vakituinen työpaikka! Tämä tapahtui kahdeksan vuotta sen jälkeen, kun aloitin työllisyyskoulutuksen nykyiselle alalleni. Sinnekään pääseminen ei ollut mitenkään itsestään selvää, vaan oli useiden sattumien summa. Näistä kahdeksasta vuodesta olin kuitenkin vielä neljä vuotta eli puolet työpaikattomana hakiessani työpaikkaa mm. nykyiseltä työnantajaltani.

Kylläpä onkin ollut ”mielenkiintoiset” 8 vuotta ja toki myös koko se aika, jona olen blogiani kirjoitellut.

Kohokohtia:                                                                                 Vuotta sitten                                                                                                                                        

2010	Pitkäaikaistyöttömäksi	12
2011	Työmarkkinatuelle joutuminen ja blogin aloitus helmikuussa	11
2012	Kirjastoalan työllisyyskoulutus (ei päivääkään töissä sen perusteella)	10
2014	Lokakuussa työllisyyskoulutukseen nykyiselle alalle	8
2015	Työllisyyskoulutus päättyi kesäkuussa, syyskuun alusta palkkatukityöhön	7
2016	Lyhyt työllisyysjakso (yht. 10 kk) päättyi heinäkuussa	6
2020	Työkokeilun myötä pätkätöihin kesällä	2
2022	Vuorotteluvapaan sijaisuus (puoli vuotta eli vuoden alkupuolisko)
2022	Vakituinen työpaikka 1.12. alkaen!

Ihan tässä tulee tippa linssiin…

Kaikkien näiden vuosien epätoivon, katkeruuden, työnhaun, työpaikattomuuden ja pätkätöiden jälkeen tämä viimeinkin tapahtui. Oli vaiheita, jolloin olin jo heittänyt kaiken toivon työllistymisestäni, mutta jotenkin onnistuin sitkeällä sinnittelyllä pääsemään nykyiseen tilanteeseen. Täytyy sanoa, että elämäni on muuttunut todella paljon positiivisemmaksi, kun saan nyt vihdoin ja viimein olla mielekkäässä vakituisessa työssä.

Blogin päivittäminen on jäänyt työllistymiseni jälkeen vähemmälle ja nyt loppuu kokonaan, koska ei ole enää syytä ylläpitää blogia tästä aiheesta. Jätän blogin näkyville, sillä näiden runsaan 11 vuoden aikana on joukkoon mahtunut hyviä kirjoituksia (vaikka itse sanonkin) ja paljon hyvää keskustelua.

Blogi oli minulle tosi tärkeä huonoimpina työttömyysaikoinani, joten kiitos kaikille lukijoille ja kommentteja kirjoittaneille! 

Lusmuleidejä ei työnteko oikein nappaa

 Olen tutustunut uuteen työntekijälajiin, jota nimitän lusmuleideiksi. Ko. naiset ovat 60-luvulla (alku- ja loppupuolella) syntyneitä. He ovat olleet ikänsä samassa työssä ja leipiintyneet, joten he käyttävät hyväkseen kaikki tilaisuudet olla pois töistä, varsinkin kun tietävät, että joku (kuten minä) tulee heitä paikkaamaan. Itse olen kuvitellut meillä 60-lukulaisilla olevan korkean työmoraalin, mutta tämä ei selvästikään koske kaikkia. Lusmuiluun ja leipiintymiseen kuuluu luonnollisesti olennaisena osana tupakalla ramppaaminen.

Toiveeni on tehdä töitä kuu(nte)lematta jatkuvaa valittamista. Haluan työskennellä innostuneiden ja motivoituneiden henkilöiden kanssa. Ehdottaisinkin näille Lusmuleideille vuorotteluvapaan sijaisuutta, lyhennettyä työaikaa tai jopa sairauseläkkeelle jäämistä, jos on kovin paha työuupumus. Onkin ollut kiinnostavaa nähdä, miten erilaisia saman työtehtävän tekijät ovat taustaltaan (koulutus, ikä, työkokemus, osaaminen, työmoraali - ja yleensä asenne tai kiinnostus työtä kohtaan). Toki en voi tietää, mistä kaikesta työuupumus ja kyllästyminen kenelläkin johtuu, mutta valitusta saisi olla ainakin vähemmän, koska nimenomaan se pilaa työilmapiiriä.

Töissähän ei ole kenenkään varsinaisesti pakko käydä, sieltä voi aivan vapaasti irtisanoutua, jos kerran eivät hommat huvita. Motivoituneita voisi olla tulossa tilalle. Minulla ei tällä hetkellä ole leipiintymisen vaaraa, koska olen iloinen työpaikastani ja olen ollut aivan liian kauan työttömänä haluten vuosikausia päästä töihin.

Onneksi en ole enää työtön

Täytyy todeta, että onneksi en ole tällä hetkellä työtön ja toivon mukaan en myöskään jatkossa enää joudu olemaan. Minulla on tiedossa töitä ainakin huhtikuun 2023 loppuun ja olen myös hakenut vakituista paikkaa, johon olen jo käynyt työhaastattelussa. Tässä iässä (56) vakituisen työpaikan saaminen olisi todellinen onnenpotku! Kuten olen jo aikaisemminkin saattanut blogissani todeta, nykyisellä alallani ei vaikuttaisi olevan oman kokemukseni mukaan ikäsyrjintää. Voihan olla, että ikäsyrjintä tulee kuitenkin esiin siinä, etten saa vakituista paikkaa? Toisaalta se ei sinänsä haittaa, jos määräaikaisuuksia on tiedossa. Määräaikaisuuksien ketjuttamiseen tulee olla perusteltu syy*, mutta toki syitä aina löytyy.  Nyt on sellainen tilanne, että alallani on oikeasti työvoimapulaa**, mutta toisaalta kuka tahansa ns. pystymetsästä ei kuitenkaan sinne kelpaa. Vielä siihen, miksi (toki se on itsestään selvää) totean otsikossa mainitun asian eli miksi parhautta on olla töissä:

Minun ei tarvitse olla missään tekemisissä TE-toimiston kanssa

• En joudu epätoivoisesti hakemaan neljää työpaikkaa kuukaudessa
• Toimeentuloni ei ole pienehkön ansiosidonnaisen päivärahan varassa
• Ei ole vaaraa työmarkkinatuelle putoamisesta, kun ansiosidonnaisen päivärahan päivät eivät kulu, koska saan palkkaa
• Palkkani on pienehkö, mutta kuitenkin se on Jotain Ihan Muuta kuin työttömyyspäiväraha

 *https://docue.com/fi-fi/lakitieto/maaraaikainen-tyosopimus-ketjuttaminen

 **Pulaa on:

1) Tietyistä säädellyissä ammateissa toimivista, lähinnä terveydenhuollossa. Osa tästä ratkeaisi helposti koulutusmääriä lisäämällä (lääkärit).
2) Huippuammattilaisista (kunkin alan paras 1 %), jotka tekevät työn alan keskipalkalla.
3) Ihan normaaleista työntekijöistä, joilta puuttuu spesifi kokemus asiasta X, jota ei voi hankkia kuin työssä. Kun ei kukaan itse halua kouluttaa, niin kierre vaan pahenee.
4) Pienipalkkaista osa-aikaisista mm. kaupan ja ravintola-alalla.

 vauva.fi/keskustelu//tyovoimapula-ei-ole-totta

Takanani on kolme pitkää työttömyysjaksoa: 4,5 vuotta, noin 6 vuotta ja 4 vuotta (eli yhteensä 14,5(!) vuotta). Ensimmäinen työttömyysjakso menee pienten lasten hoidon piikkiin ja toisellekin löytyy vielä ”selityksiä”, mutta kolmannella jaksolla en todellakaan tiedä mitä loppujen lopuksi tein ja miten kulutin sen 4 vuotta. Toki hain jatkuvasti työpaikkaa (niitä harvoja, joita minulla oli mahdollisuus CV:ni perusteella hakea) ja kävin muutamassa työhaastattelussa, mutta eipä siinä aivan neljää vuotta saanut kulumaan – kesiä lukuun ottamatta.

Työpäivän jälkeen

 ”Viimeinkin”, eli jo runsaan kahden vuoden ajan olen saanut olla siinä tilanteessa, että on olemassa aika työpäivän jälkeen – eikä työttömyyspäivän jälkeen tai sellaisen aikana.

Äskettäin käydessäni kirjastossa työpäivän jälkeen, ajattelin kuinka erilaista ja hienoa on todellakin käydä siellä intensiivisen työpäivän tehtyään verrattuna siihen, että olisin mennyt kirjastoon työn sijasta/ korvikkeena kuluttamaan aikaa - ja toki lainaamaan kirjoja työllisyystilanteestani riippumatta. On turha jossitella ja olla katkera, mutta vieläkin välillä minulle tulee mieleen kysymys siitä, miksi en ole saanut olla kaikkia niitä vuosia työssä, jotka olin työttömänä? Miksi työllistymiseni on aina ollut niin valtavan vaikeaa? Kun olen päässyt näkemään töissä olevia, eivät he kaikki suinkaan ole mitään ahkerinta, älykkäintä ja tunnollisinta väkeä, silti he ovat töissä. Niiden, joilla on työpaikka, on yleensä helppo vaihtaa toiseen työpaikkaan - ja ovi tuntuukin käyvän nykyisessä työpaikassa taajaan ulospäin. En aivan tiedä mistä syystä, koska minä olen tyytyväinen työnantajaan ja pidän sitä jopa parhaana tähänastisista.

Ensimmäistä kertaa vähien työllisyysvuosieni ja lukuisten työttömyysvuosieni aikana minulle siis tuli mieleen vertailla tuntemusta kirjastossa käynnistä työpaikattomana ja työllisenä. Vaaka todellakin kallistuu siihen suuntaan, että myös kirjastossa käyminen on mukavampaa silloin, kun minulla on työpaikka ja voin mennä sinne työpäivän jälkeen! Kirjasto muuttuu vähän kurjastoksi silloin, kun ei ole työpaikkaa ja kovasti valinnanvaraa minne mennä päivisin. Muutenkin työttömänä on vaikea saada mitään positiivisia elämyksiä, kuten työtehtävissä voi parhaimmillaan saada. On hienoa, kun saa tuntea tehneensä jonkin asian siten, että voi olla tyytyväinen suoritukseensa - ja on myös mahdollisesti auttanut jotain toista osapuolta. Työllisenä voi saada onnistumisen kokemuksia, jotka työttömänä ovat harvassa. Joskus harvoin työttömänä työnhakijana saa iloita työhaastattelukutsusta, mutta valinnan lopputuloksen selvittyä on yleensä ollut ilo kaukana ja itku lähellä.