keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Vain 14 hakemusta

Tulipa taas kerran - tai ei voisi oikeastaan sanoa ”taas kerran”, koska aina ei edes tule mitään vastausta – kieltävä vastaus työhakemukseeni. Ihmettelen vähäistä hakijoiden määrää (14 hakemusta), koska nykyään hakijoita joka paikkaan on yleensä ainakin 40 tai jopa 400! Tuosta hakijamäärästä minun olisi oikeastaan pitänyt päästä haastatteluun asti, kuten vielä viisi vuotta sitten tapahtui, mutta eipä enää kutsua kuulu… No, ehkä osaamisprofiilini oli väärä tuohon paikkaan. Nelosella alkavalla iälläni ei liene mitään tekemistä haastatteluun kutsumattomuuden kanssa, eihän? Hienoa, että kuitenkin vaivaudutaan kiittämään hakemuksesta. Tekisi oikein mieli mainita nimeltä muutama firma, joista en ole saanut minkäänlaista kommenttia hakemuksiini - jätänpä kuitenkin mainitsematta.

maanantai 26. syyskuuta 2011

Ikäsyrjinnästä

Luin vanhempieni luona ET –lehteä (numero 14/2011), jossa oli erinomainen pääkirjoitus ikäsyrjinnästä. 


Kirjoituksen kaksi ensimmäistä kappaletta edustavat oivaltavaa näkemystä tämän päivän sairaaksi menneestä työelämästä ja vääristyneistä ikäkäsityksistä.
Kolmannessa kappaleessa korjaisin kaikkia mainittuja ikävuosia  5 vuotta alaspäin seuraavasti: ”… kun samaan aikaan 45-vuotiaan palkkaamista emmitään, 50-vuotias on jo iso riski ja 55-vuotias selvästi lähtölaskennassa.” Näin se vaan nykyään valitettavasti menee!

maanantai 19. syyskuuta 2011

Työttömällä on nyt tekemistä

Työpaikkaa minulle ei tunnetusti kuulu eikä näy, mutta opiskeluun liittyvää tekemistä sen sijaan riittää. Avoimen yliopiston opinnot jatkuvat vielä tämän syksyn, ja ty(övoima)po(liittinen)-koulutus alkoi. Kumpikaan ei tietenkään ole ”oikeata” ammattiin johtavaa opiskelua (työllistymisestä puhumattakaan), mutta onpahan ainakin jotain harrastelua ja puuhastelua eikä tarvitse aina kotona kököttää. Tosin ilmaiseen työharjoitteluun (50 pv) meno mättää todella pahasti! Ajattelin viimeksi, kun sain (ensimmäisen) pitkän työttömyyteni jälkeen kahdeksi ja puoleksi vuodeksi työtä, etten enää menisi ilmaiseksi töihin - vaan toisin tässä taas kävi… Ollessani oppilaitoksessa, jossa työvoimakoulutus järjestetään, katselen viereistä toimistorakennusta ja haluaisin olla siellä töissä tai haluaisin olla kouluttajana kouluttajan paikalla, enkä siellä toisella (väärällä) puolella.

Avoimen yliopiston opinnoista jouduin silloin keväällä tekemään oikein selvityksen TE-toimistolle.  Siitä ei (onneksi) seurannut muuta kuin se, että opiskelu oli merkitty TE-toimiston tietoihini. Selvityksen tekemisestä aiheutui silloin minulle kauhea stressi ja pelko joutumisesta maksamaan työttömyyskorvausta takaisin, mutta eihän sillä opintosuoritusten määrällä saa mitenkään väännettyä opiskelua päätoimiseksi. 

Avoimessa yliopistossa opiskelussa on tullut eteen eräs harmittava seikka - nimittäin se, ettei sielläkään pääse eroon työkeskeisyydestä! Verkko-opinnoissa pohditaan opiskeltavia asioita keskusteluissa ja tietenkin keskustelijat tuovat niissä esiin, että teen työkseni tällaista ja tarvitsen näitä taitoja työssäni jne. Lukiessani noita juttuja mietin, että minäkin haluaisin juuri tuollaisen työnkuvan ja olisin hyvä siinä tai vähintään oppisin homman nopeasti, mutta… Tyydyn sitten vain kirjoittamaan keskusteluun kommentin, että myös työtön tarvitsee informaatiolukutaitoa. Sitä me tarvitsemme jo pelkästään kriittisessä suhtautumisessa ilmoitettuihin työttömyyslukuihin (ja ristiriitaan niiden ja todellisen työttömien määrän välillä)!

tiistai 13. syyskuuta 2011

Ikävä totuus työttömyydestä ja koulutuksesta

Aamulehden Alakerta -osastossa oli 7.9 Juha Mäki-Ketelän todella hyvä kirjoitus otsikolla ”Kannattaako koulutus aina?”

Kommentoin muutamia lainauksia tästä kirjoituksesta:
”Vuosien opiskelu ja korkeatkaan tutkinnot eivät kuitenkaan takaa hyvää ja pysyvää työpaikkaa – puhumattakaan sosioekonomisesta noususta.”
Tiedän, en saanut pysyvää työpaikkaa ja sosioekonominen statukseni lähenee uhkaavasti nollaa.

Koulutuksen avulla sidotaan suuri joukko tarpeettomia tai vain joskus tarvittavia pätkätyöläisiä yhteiskunnallisen järjestyksen ja perustellulta näyttävän, työvoimapoliittiseksi koulutukseksi kutsuttavan puuhastelun pariin”
Todella osuvasti sanottu - olen itse sekä tarpeeton tai vain joskus tarvittava pätkätyöläinen että työvoimapoliittiseksi koulutukseksi kutsuttavan puuhastelun parissa.

”Koulutuspohjan lisäksi ihmisen työmarkkina-arvoa määrittävät ikä, sukupuoli, etninen tausta, muut persoonalliset ominaisuudet ja sosiaaliset suhteet. Näistä syntyvä yksilöllinen työmarkkina-arvo määrää, miten kukin menestyy kilpailussa työpaikoista.”
Kun olen keski-ikäinen nainen, jolle on joskus (tosin nuorempana) sanottu ettei ole ”sellainen joka halutaan töihin” (vrt. persoonalliset ominaisuudet) eikä työnsaannissa auttavia sosiaalisia suhteita minulla ole, on yksilöllinen työmarkkina-arvoni olematon!

”Mutta jos työvoimaa toisaalta on tarjolla liikaa, jäävät myös korkeasti koulutetut ilman koulutustaan vastaavaa työpaikkaa. Monet jäävät vaille minkäänlaista työtä.”
Näin on päässyt käymään; olen jäänyt vaille minkäänlaista työtä.

tiistai 6. syyskuuta 2011

Yksin työttömyyteni kanssa

Kylläpä sitä voikin olla yksin työttömyytensä kanssa, kun lähipiirini ei ollenkaan ymmärrä millaista tämä oikeasti on! Joudun jopa selittelemään ja puolustelemaan tekemisiäni työttömänä, vaikka itsekin vihaan jokaista työttömänä olemaani hetkeä! Äidilleni jouduin selittämään työvoimakoulutukseen menoani; eihän 7-kymppinen ihminen ymmärrä etten vain saa työpaikkaa, vaikka laittaisin miljoona hakemusta (mm. siksi, ettei yhtään haastattelukutsua tule)… Minun piti hakeutua koulutukseen, että minulla olisi edes jotain tekemistä ja saisin jostain edes vähän rahaa. Ainoa, joka ymmärtää ja kannustaa minua, on eräs entinen työkaverini, joka itsekin jäi työttömäksi, mutta on jo nyt päässyt eläkkeelle. Mieheni ei ymmärrä lainkaan miltä minusta tuntuu, koska hän ei ole itse (onneksi!) ollut päivääkään työttömänä. Minun pitäisi varmaankin kehottaa häntä lukemaan TOIvottoman työttömän blogia, jos hänelle sitten valkenisi kalpea aavistus siitä, miltä työttömästä tuntuu