Nyt on se hetki, kun on liian myöhäistä monen asian suhteen. Sanonta ”koskaan ei ole liian myöhäistä” ei tosiaankaan pidä paikkaansa.
Työelämän
ja työllisyyden kannalta asiaa katsoessa on hyvinkin myöhäistä saada yhtenäinen noin 30 vuoden työura (samassa
työyhteisössä). Mitä vakituiseen/
toistaiseksi voimassa olevaan työsopimukseen tulee, on myös sellainen liian
myöhäistä saada, hädin tuskin tulen saamaan enää edes määräaikaisia töitä.
Eipä
tässä elämässä voi vaatia mitään nallekarkkien tasajakoa, että näillä on sitten
mentävä - kovasta yrittämisestä huolimatta. Kolme kertaa (2000, 2009 ja 2016) olen
jäänyt ilman työpaikkaa kestoltaan vaihtelevien työsuhteiden jälkeen ja kolmesti
(2006, 2015 ja 2020) olen onnistunut pääsemään takaisin töihin vuosia kestävien
ponnistelujen jälkeen. Pisin työsuhteeni yhdessä paikassa on ollut 9 vuotta - eikä
sekään ollut saman työnantajan palveluksessa (työpiste ja työtehtävät kuitenkin
olivat suunnilleen samat). Työsuhteeni ovat monesti koostuneet usean pätkän
yhdistelmästä ja kun lasken samassa paikassa vietetyt pätkät yhteen, lyhyimmäksi
pätkäksi tulee yhteensä 10 kuukautta. Ilman yhteenlaskemista lyhyin työjakso olisi
vain viisi viikkoa. Revipä näistä sitten
yhteenkuuluvuutta työ”kaverien” kanssa!
Nykyisessä
työpaikassa kahvitauoilla tykätään kovasti puhua henkilöistä, joita en tunne ja
suunnitella juhlia, joihin minua ei ole kutsuttu. Vaikka olisin kuinka ulospäin
suuntautunut ja suosittu/rakastettava ihminen (mitä selvästikään en ole), on
minun mahdotonta (eli liian myöhäistä)
muuttua 20 vuotta tuossa työyhteisössä olleeksi henkilöksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti