Ulkopuolisuuden
tunne vaivaa lähes aina ja melkein kaikkialla:
Olen ulkopuolinen
työelämästä ja jatkuvasta töistä puhumisesta! Olen myös ulkopuolinen
kulutus”yhteiskunnasta”, mutta se on hyvää ulkopuolisuutta.
”Koin valtaisan
ulkopuolisuuden tunteen käydessäni syömässä eräässä työpaikkaruokalassa. Kun en
kuulu siihen joukkoon, joka siellä käy työpaikaltaan lounastauolla enkä tule
koskaan kuulumaankaan. Minulta on yksinkertaisesti
sanottuna pääsy kielletty siihen maailmaan! Kyllähän aina
välillä tulen miettineeksi sitä, että mitä noilla toisilla on mitä minulla
ei ole. Jotakin heillä sitten vaan on, koska minä joudun tekemään palkatonta
työssäoppimista aivan toisenlaisessa maailmassa/ työympäristössä kuin he - eikä
minua siihen työympäristöön hyväksytä.”
Olin
äskettäin jälleen kerran syömässä eräässä työpaikkaruokalassa. Onnellisten(?)
työpaikallisten henkilöiden tarkkailu herättää minussa aina ristiriitaisia
tunteita:
Haluaisinko itse olla heidän joukossaan? Miksi en ole siellä? Voisinko olla siellä? Olisiko minulle edes mahdollista enää päästä tuohon joukkoon ja osalliseksi työelämästä?
Mitkä ovat heidän ansionsa minuun verrattuna, ja mistä johtuu se seikka, että he ovat siellä ja minä en? Miten voi kaksi täysin erilaista maailmaa edes kohdata samassa tilassa? jne. jne. Maailmat kohtaavatkin vain fyysisesti, mutta eivät koskaan henkisesti!
Haluaisinko itse olla heidän joukossaan? Miksi en ole siellä? Voisinko olla siellä? Olisiko minulle edes mahdollista enää päästä tuohon joukkoon ja osalliseksi työelämästä?
Mitkä ovat heidän ansionsa minuun verrattuna, ja mistä johtuu se seikka, että he ovat siellä ja minä en? Miten voi kaksi täysin erilaista maailmaa edes kohdata samassa tilassa? jne. jne. Maailmat kohtaavatkin vain fyysisesti, mutta eivät koskaan henkisesti!
Myös
työhaastatteluissa (kävin ”taas” yhdessä työpaikkahaastattelussa) saatan
tuntea itseni valtavan ulkopuoliseksi ja täysin eri maailmasta olevaksi kuin
nämä jopa 15 vuotta samassa työpaikassa olleet. Nämä kaksi ryhmää (pitkäaikaistyölliset
ja pitkäaikaistyöpaikattomat) ovat täysin vieraantuneet
toisistaan.
Heh, muistan itsekin, kun määräaikaisena projektityöntekijänä lounastin vakituisten kanssa paikallisessa henkilöstöravintolassa ja jutut heillä keskittyivät lähinnä matkustamiseen ja kodin sisustamiseen. Oli jotenkin jopa huvittavaa kuunnella sitä, kun aivan aikuiset ihmiset kiistelivät kiivaasti lapsien tavoin verhojensa väreistä ja matkakameroidensa kuvanlaaduista. Toki sievä koti ja ulkomailla käyminen ovat mukavia asioita, mutta siellä ei koskaan kukaan kysynyt, että mitä sinulle oikeasti kuuluu?
VastaaPoistaMielestäni ansioisi ovat juurikin sellainen hyvänlainen ja inhimmillinen empaattisuus. Vaistoan myös tekstiesi takaa luonteeltaan mukavan ihmisen, hyvän vaimon ja perheen äidin.
Kävimme nyt vasta työkavereideni ja pomoni kanssa sopimassa uusista kausitöistä humputteluiden merkeissä... Tämä tympeä työttömyys ei tunnu niin pahalta, kun on tulevassa jotain järkevää, jota voi odottaa.
Työttömyydessä on mielestäni pahinta sen rahattomuuden ohella juurikin se kamala näköalattomuus ja toivottomuus.
Itse arvostan siinä työssä myös palkan ohella sellaista yhteenkuuluvuuttaa ja sieltä saa uusia ystäviäkin.
Hyvää alkavaa vuotta sinulle ja pidä mielenkiintoista ja vertaistuellista blogiasi kuumana!
Kiitos kannustavasta kommentistasi.
PoistaToivoisin minullakin olevan edes jonkun kausiluonteisen työn, koska nyt ei ole minkäänlaista työtä ja se on kaikista huonoin vaihtoehto.
Hyvää vuotta 2020 myös sinulle!