Koronapässi

Ehdin olla kokonaista kolme viikkoa uudessa työssäni, kun jo kysyttiin kaikilta työntekijöiltä koronapassit. Toisen rokotuksen olen ottanut vasta kaksi viikkoa sitten (työterveys antoi silloin kolmansia rokotuksia innokkaimmille). Ensimmäisen rokotuksen otin syyskuussa pitkän empimisen jälkeen ja toisen siis nyt tammikuussa - jälleen pitkän harkinnan jälkeen. Kolmas pitäisi sitten ottaa neljän kuukauden kuluttua, jos sitä edelleen ”suositellaan”. Halusin myös, että ensimmäisellä ja toisella rokotuksella on ainakin neljä kuukautta väliä eikä todellakaan vain kuutta viikkoa. Mielestäni jo tuo toinen rokote oli ns. boosteri enkä enempää ota, jos ei aivan pakko ole. Onneksi vielä toistaiseksi(?) kaksi rokotusta riittää koronapassin saamiseen.

Olisipa ollut kiintoisaa nähdä, miten minun vuorotteluvapaan sijaisuudelleni olisi käynyt pelkällä yhdellä rokotuksella eli ns. rokottamattomana! Toisaalta nyt on alettu puhua, ettei koronapassista olekaan mitään hyötyä, koska se ei estä tartuntojen leviämistä. Kuitenkin eduskunta päätti säätää hoitoalalle rokotevelvoitteen, joka koskee muitakin sidosryhmiä kuin varsinaista hoitohenkilökuntaa.

Kellarihumppaa

Vaikka olen edelleen samassa paikassa töissä kuin ennen, tosin eri yksikössä, on nyt erilaista kuin aiemmin. Ensinnäkin, minulla on (ensimmäistä kertaa) työvaatteet käytössä ja ne pitää mennä vaihtamaan rakennuksen kellarissa sijaitsevaan pukuhuoneeseen. Aiemmissa yksiköissä työskennellessäni minulla oli omat vaatteeni päällä ja silloin tuntuikin siltä kuin olisin aivan tavallisissa toimistotöissä. Aikaisemmat työtilat myös sijaitsivat enemmän toimistoa muistuttavissa nykyaikaisissa tiloissa ja nyt ollaan perinteisessä eli vanhanaikaisemmassa ympäristössä.

Toinen seikka on se, etten ole – ainakaan heti - tuntenut itseäni kovinkaan tervetulleeksi uuteen työympäristööni. On tosi rasittavaa, kun työkaverit (- ja tehtävät) vaihtuvat liian usein. Nyt olen neljännessä yksikössä alle puolentoista vuoden aikana ja jo kolmannessa alle puolen vuoden aikana. Tähän asti olen tavannut enimmäkseen mukavia ihmisiä ja viihtynyt töissä. Toivon, ettei asia muutu tässä uudessakaan työtehtävässä. Tärkeintä on, että lähimmät työkaverit ovat sellaisia, joiden kanssa työnteko sujuu, vaikka kemiat eivät aina kohtaisikaan. Nykyisessä paikassa ihmisiä tulee ja menee, joten jatkuvasti en työskentele samojen henkilöiden kanssa. Sellaisen vaikutelman olen ainakin saanut, että samassa tehtävässä saattaa olla hieman liikaakin väkeä. mutta en toisaalta tarkkaan tiedä kaikkien työnkuvaa.

Epävarmuus, ulkopuolisuus, väliaikaisuus…

Epävarmuus: Työttömänä on melko varmaa se, ettei enää työllisty tai jos työllistyy, se on erittäin vaikeaa. Pätkätyöläisenä on epätietoisuus töiden jatkosta, mutta toisaalta on tieto siitä, että työt ovat välillä katkolla. Tälläkin kertaa oli hilkulla, että jotain jatkoa sain.

Ulkopuolisuus: Kun työpätkät sijaitsevat eri yksiköissä ja vaihtuvat usein, ei ole koskaan aidosti joukossa mukana, vaikka yrittäisikin omalta osaltaan osallistua esim. aamukahville muiden mukana. Lopulta kuitenkin käy aina selväksi, ettei todellakaan ole osa vakiporukkaa. Tuntuu myös siltä, että on ”aina” lähdössä jostain paikasta ja menossa seuraavaan, kunnes ei enää ole seuraavaa paikkaa tarjolla…

Väliaikaisuus: ”Väliaikaista kaikki on vaan.”
Minun tapauksessani väliaikaista on työssäkäynti, koska vakipaikkaa en enää tule saamaan. Kilpailu on kovaksi havaittu ja mahdollisuuteni siinä menestymiseen eivät ole erityisen hyvät.

”Tämä vuosi, joitain suosi, enemmän…”

Varsinkin työttömyysvuosina on aivan aiheellisesti tuntunut siltä, että ”kaikilla muilla” on parempi menestys ja onni työnhaussa ja työhön valituksi tulemisessa. Samaa tuntemusta valitettavasti minulla on edelleen, koska vuosi 2021 ei suosinut minua ns. vakipaikan saamisessa - yrityksestä huolimatta.

Hyvää on kuitenkin se, että nyt on jo toinen vuodenvaihde, jolloin minulla on seuraavalle vuodelle töitä tiedossa (ainakin puoleksi vuodeksi).

Työttömyys ei lähde sen kokeneesta

 Työttömyys ei lähde kokonaan entisestä työpaikattomasta, tällä hetkellä työllisestä, vaikka työttömyys on toistaiseksi lähtenyt. Siinäpä onkin yksi syy, miksi entinen työpaikaton samaistuu edelleen enemmän työttömiin kuin työssäkäyviin, se syy on määräaikaiset työt.

Työttömyysvuodet eivät koskaan unohdu, ne ovat aukot CV:ssä ja haavat sielussa, jotka pysyvät. Aina vain tunnen itseni huonommaksi ja osattomammaksi verrattuna heihin, jotka ovat olleet koko työikänsä töissä vakituisissa työpaikoissa eikä tämä asia tule miksikään muuttumaan – valitettavasti. Ajattelen, että kaikilla muilla on aukoton työhistoria ja vakituiset työpaikat. Suomalaisten keskiansio on muka(?) 46 000 € vuodessa, mutta kenellä noin hyvä palkka on? Varmaan sitten kaikilla muilla paitsi minulla? Toki ymmärrän keskiansion tarkoittavan sitä, että on pienempiä ja isompia palkkoja ja jollakin (eli minulla) täytyy olla se pienempi palkka.

Onneksi olen kaikesta huolimatta saanut olla töissä jo runsaan vuoden ja olen kuitenkin hieman vähemmän sivullinen noihin vakituisen työpaikan ja työn sankareihin verrattuna.

Vaihtelevia tunnelmia

Kovin vaihtelevat ovat olleet tunnelmani työnhaun suhteen. Välillä on tuntunut, ettei siitä tule yhtään mitään ja välillä olen saanut yllättävän kutsun työhaastatteluun. Silloin tulevaisuus on näyttänyt jälleen valoisammalta – ainakin haastattelun lopputuloksen kuulemiseen asti… Toisaalta tässä iässä pitää olla todella iloinen jokaisesta työhaastattelukutsusta ja kutsuprosentti suhteessa hakemusten määrään on ollut melko hyvä. Sen olen valitettavasti joutunut toteamaan, että ”sektorin” vaihto on edessä, koska hyvin hiljaista on ollut kiinnostuksen suhteen nykyisessä paikassa. Sinne pääsin kuitenkin pitkän työttömyyden jälkeen töihin ja saan olla siitä edelleen kiitollinen! Pidin todella työstäni ensimmäisessä ”kohteessa”, mutta kyseessä oli määräaikainen projektityö (kuten liian usein on). Pidän ja olen pitänyt työstäni ja/tai työympäristöstä ja useimmista työkavereista kyllä muuallakin tässä työpaikassa – ennen kaikkea työssäkäynti ja palkka on aivan parasta!

Mielenkiinnolla olen odotellut mahdollista jatkoa. Jotain tosiaan on luvassa, eli ensi vuoden alusta minulle on tarjolla vuorotteluvapaan sijaisuus. Niitäkin olen useita kertoja aiemmin tuloksetta hakenut.

Kolmesta hakemuksesta (joista yksi avoin hakemus) sain kaksi haastattelukutsua ja kahdesta haastattelusta (sen avoimen hakemuksen perusteella) yhden työpaikan, joten melko hyvä tulos! Toisaalta kaikkiaan neljästä hakemuksesta vain yksi on johtanut haastatteluun, kun avointa hakemusta ei lasketa.

Työnhaussa (jälleen) yli viisikymppisenä

Olen joutunut jälleen kerran palaamaan työnhaun epätoivoiselle tielle - ilmeisesti aivan yhtä kelpaamattomana kuin aiemmin, vaikka olenkin toistaiseksi, eli vuoden loppuun asti, töissä. Ikäiseni tai minua vanhemmat haastattelijat (toki olen mieluummin heidän haastateltavanaan kuin itseäni 20 vuotta nuorempien!) eivät voi mitenkään käsittää, millaista on joutua aina vain hakemaan ja hakemaan työpaikkoja saamatta yleensä minkäänlaista myönteistä vastausta hakuihinsa. He ovat hakeneet ehkä vain yhtä työpaikkaa ja olleet siinä jo 30 vuotta.

Kävin työhaastattelussa nykyisessä työpaikassani toisella ”sektorilla*”. Nykyisellä ”sektorilla” en tunne olevani erityisen arvostettu, vaan olen siellä vähän kuin Ei Kukaan… Joka tapauksessa seuraavat asiat ovat käyneet minulle erittäin selviksi:

1) En voi saada vakituista työpaikkaa, koska aina on jollain tavalla mieleisempiä (tai kokeneempia) hakijoita.

2) Jos tarjolla on kolme- tai neljäkymppinen hakija, jolla on enemmän työkokemusta, hän toki ohittaa yli viisikymppisen.

Minun kohdallani ei valintaan ilmeisesti vaikuta nykyinen työskentely ko. organisaatiossa eikä alan (vähäinen) työkokemus. Työhaastatteluun pääsyyn se toki saattaa vaikuttaa. Kuuluin ”sentään” noin 10 prosenttiin hakijoista, joka sai kutsun.

(*sektori on peitenimi, koska en halua mainita oikeata nimitystä työpaikan tunnistamisen välttämiseksi)

”Tässäkö tää oli?”

En erityisemmin piittaa A.W:n samannimisestä lauluntekeleestä, mutta kieltämättä nyt ovat heränneet vastaavat ajatukset työllistymiseni suhteen. Kuvittelin todellakin naiiviudessani työttömyysongelmani ratkenneen ja saavani jatkossa jopa mahdollisen eläkepaikan. No, näin ei nyt näytä käyvän. Asemani työnhakijani ei olekaan yhtään parantunut työelämässä olemisestani huolimatta ja kilpailu vähistä työpaikoista jatkuu samanlaisena kuin ennenkin. Pahimman skenaarion mukaan teen vielä kaksi kuukautta sellaista työtä, joka ei kehitä osaamistani ja jään sitten ensi vuoden alusta työpaikattomaksi 55 ja ½ -vuotiaana.

Alku näytti niin lupaavalta ja pidin työstäni todella, mutta valitettavasti kyseessä oli vain projekti, joka on nyt tehty valmiiksi eikä tarvetta jatkolle siinä paikassa ollut, koska olin siellä ylimääräisenä tekijänä. Sen jälkeen sainkin enää vain lyhyen kesäsijaisuuden ja tällä hetkellä en tee lainkaan substanssityötä, jossa olisin (ollut) oikeasti hyvä ja motivoitunut.

Omapa on sitten menetyksensä ja tappionsa kun haluavat selkeästi nuorempia tai jotenkin muuten erilaisia ihmisiä kuin minä olen. Olen kuitenkin saanut hyvää palautetta työstäni ja suosittelijoitakin minulla on. En tosiaankaan ymmärrä, mikä kohdallani oikein mättää! Töihin valitaan sellaisia henkilöitä, joita itse en olisi valinnut (esim. saikuttelija tai ei-erityisen-nopea-oppija), mutta enhän minä mitään valintaperusteista ilmeisesti ymmärrä? Täytyy sanoa olevani todella pettynyt koko tähän tilanteeseen. Onko kyseessä kuitenkin lopulta ikäni, joka on ”väärä”, vaikka kuvittelin, ettei ikäsyrjintää tällä alalla olisi? Eläkeikääni on kuitenkin edelleenkin kymmenisen vuotta.