perjantai 29. toukokuuta 2020

Syrjinnästä työnhaussa


Syrjintä työnhaussa on valitettavasti aina (minulle) ajankohtainen aihe. Nyt on ajankohtaista se, että tulevana maanantaina jää – jälleen kerran – yksi työ alkamatta.

On useita syitä syrjiä minua työnhaussa. Näitä ovat ikäni, pitkä työpaikattomuuteni eli CV:ni aukot ja se, etten ole korkeakoulutettu. Näiden yli eivät näköjään työnantajat pääse.

Minun palkkaamiseni edes kolmen kuukauden työhön on ilmeisesti riski, koska minulla on isoja aukkoja CV:ssä?!

Olit loppusuoralla.” Toki. Se ei valitettavasti lohduta, oli totta tai ei!
Valitulla oli vaadittua osaamista.” (jota ei alun perin edes työpaikkailmoituksessa vaadittu.)

Myös tunne epäoikeudenmukaisuudesta työpaikkaan valitsemisen kriteereissä ärsyttää, koska on asioita, joita en voi muuttaa toisenlaisiksi. Toisaalta kilpailu on kovaa, hakijoita on paljon ja aina löytyy se kaikin tavoin mieleinen ja "täydellinen" hakija, joka en ole missään tapauksessa minä. Juu, en ole yhtään katkera tästä...

Eläkkeelle (olemattoman pienelle sellaiselle) minulla olisi vielä noin 11 vuotta, kuten toinen minua haastatelleista (joka on ollut samassa firmassa töissä 1980-luvun lopusta!) kertoi hänellä olevan. Hän on siis suunnilleen minun ikäiseni, mutta ei kuitenkaan valinnut ikäistään töihin.

Sellainen henkilö ei toki pysty ymmärtämään millaisessa tilanteessa joku toinen voi olla, koska hänen oma tilanteensa on ihanteellinen! Köyhä loppuelämä on minulla näin ollen edessä:

Miten voisin hyväksyä työpaikattomuuteni sekä nykyisen ja tulevan (eli edelleen jatkuvan) rahattomuuteni?

En usko, että yhtään mitenkään ja siinäpä ”vika” juuri onkin, etten voi asiaa hyväksyä! Minulla ”kuuluisi” olla takana 30 työvuotta ja edessä ainakin 10, mutta kumpaakaan ei ole - eikä enää tule.

11 kommenttia:

  1. Omalla kohdallani työllistymisessäni ovat vaikuttaneet äärimmäisen voimakkaasti suhteeni, nuorehko ikäni ja palkkatuki. Ehkä ulospäinsuuntautunut ja sosiaalinen luonteenikin? Olen melko ”pelle”, mutta kuitenkin kiinnostunut kuuntelemaan ja ymmärtämään muitakin jne.

    Korostan tässä vielä niitä suhteitani, sillä nykyisessä työpaikassani minulla oli jo ”sisällä” henkilö, joka järjesti minulle sen työni, jonka aloitin palkkatuettuna. Olin lisäksi ollut opiskeluaikoinani samalla työnantajalla kesätöissä, joten olin myös sillä tavalla työnantajalleni tuttu. Työni sitten jatkui sen tukijakson jälkeen ”normaalina” työsuhteena ja teen siis ihan koulutustani vastaavaa työtä, josta pidän ja jossa koen olevani hyvä.

    Olen todella kiitollinen ja nöyrä tästä ja tuskin olisin muuten työllistynyt, koska kilpailu on kovaa, kuten itsekin totesit.

    Työparini on muuten sinun ikäisesi monen alan kokenut konkari, ja hän on myöskin aloittanut nykyisen työnsä palkkatuettuna ilman mitään suhteita, eli kyllä niitä ihmeitäkin voi tapahtua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suhteita tosiaan tarvitaan - oman kokemukseni mukaan -myös palkkatuella työllistymiseen. Pelkkä palkkatuen mahdollisuus ei välttämättä auta työllistymään. Hienoa, että myös ikäiseni henkilö on kuitenkin onnistunut työllistymään ilman suhteita! Kyllä se pienoinen ihme on.

      Poista
  2. "..eli kyllä niitä ihmeitäkin voi tapahtua!"

    Asenne taas kohdallaan. Ikääntyneen työllistyminen on ihme ja nuoren työllistyminen normaalia.

    just.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No en minä sitä koe mitenkään "asenteelliseksi" asiaksi työnhakijan kannalta, vaan ihan monen ikääntyneen työttömän kohdalla todistetuksi faktaksi, että työllistyminen on silloin todella hankalaa, vaikka olisi takana pitkääkin työkokemusta ja koulutusta jne.

      Siellä työnantajapuolella eivät ole ne asenteet kohdallaan, koska todella paha ikärasismi on valloillaan ja jo nelikymppinenkin alkaa olemaan liian vanha heidän silmissään.

      Eli kyllä se mielestäni on jo jonkinlainen ihme jos reilu viisikymppisenä pitkäaikaistyöttömänä onnistut vielä työllistymään!

      Poista
    2. Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että oma työllistymiseni vaatisi jonkinlaisen ihmeen tapahtumista. Ikäsyrjintä on todellakin mennyt jo liiallisuuksiin.

      Poista
    3. Niin, ja lähdepä sitten jossakin Zumba-jumpparyhmässä tai muissakin harrastuksissasi hankkimaan niitä suhteita?

      Pienet piirit pyörivät ja on todella vaikeaa siihen väliin ängetä ja kertoa, että haluaisin työtä.

      Toki kaikki sellainen harrastaminen ja ihmisten ilmoilla oleilu auttaa siihen työpaikan saantiin, mutta ihmettä se nykyisin vaatii ihan jo nuoriltakin!

      Itse olin herkkänä persoonana koulukiusattu ja tein aivan älyttömästi henkistä työtä, että pääsin jaloilleni siitä ja luotin itseeni.

      Työhaastattelut olivat sitten aivan yhtä helvettiä, kun aina oli saanut kuulla olevansa aivan täysi paska!

      Kuitenkin sieltä pimeästä kaivon pohjasta nousin ylös ja minulla on nyt puoliso, ystäviä, lemmikkejä ja jopa työkin!

      Siihen huonoon fiilikseen ei pidä jäädä vellomaan, vaan pitää puskea eteenpäin!

      Se on kieltämättä helpommin sanottu kuin tehty, mutta niitä hyviä fiiliksiä voi saada vaikka ihan pienestä linnusta, joka sinun parvekkeella käy laulamassa!

      Ja eihän tämä elämä ole suorittamista varten annettu, vaan iloksi!

      Poista
    4. Piiri pieni pyörii liittyen siihen, kenelle työpaikkoja suodaan.

      En ole työhaastatteluissa koskaan kuvitellut olevani "täysi paska", mutta niiden jälkeen torjutuksi tulleena kyllä.

      Onhan minulla toki noita mainitsemiasi asioita, paitsi työpaikka. Niitäkin minulla on muutama ollut, mutta nyt se tuntuu olevan kohdallani taakse jäänyttä elämää.

      Osaan toki iloita pienistä asioista, mutta valitettavasti sellainen ei tuo rahaa tilille.

      Mikään suorittaja en ole ollut koskaan eikä tässä työelämään pyrkimisessäni ole siitä kyse, vaan toimeentulosta.

      Poista
    5. "Mikään suorittaja en ole ollut koskaan eikä tässä työelämään pyrkimisessäni ole siitä kyse"

      Suorittajuutta nimenomaan pitää korostaa hakemuksissa ja haastatteluissa. Suorittamista mittaroidaan. Työelämä on mittaroitu.

      Poista
    6. Suorittamisesta tulee lähinnä mieleen pakonomainen ja näön vuoksi tehtävä toiminta. Sellaista (nyky)työelämä kai suurimmaksi osaksi sitten on?

      Miellän itseni eniten ns. hiljaiseksi puurtajaksi, joka ei tee suurta numeroa tekemisistään tai "suorituksistaan" vaan keskittyy töihinsä, mutta sellainen ihminen ei ole rekrytoijien suosiossa.

      Poista
  3. Kun haluaa kategorisoida itsensä, että minä en pääse mihinkään eikä minusta koskaan tule mitään, niin silloin ei varmasti pääsekään minnekään. Itseä tulee arvostaa ja keskittyä omaan etenemiseen eikä vähätellä jatkuvasti itseään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En suinkaan ole alun perin luokitellut itseäni tuollaiseksi! Usko itseeni on hiipunut vasta aivan liian monien torjutuksi tulemisten jälkeen. Kategorisointi ja vähättely on tullut työnantajien taholta.

      Poista