Olen
nyt ollut neljän vuoden työpaikattomuuden jälkeen töissä runsaat puolitoista
vuotta, joten miltä minusta tuntuu (uutuudenviehätyksen jälkeen)? Tuntuu
siltä, että aina on maanantai eikä palautumisaikaa ole tarpeeksi. Jälleen
kadehdin muiden jatkuvia lomia, vaikka minulla toki on runsaasti viime vuodelta
säästyneitä lomapäiviä, joita aion jatkossa pitää ainakin kaksi viikkoa.
Sijaistamani
henkilö tuntuu olevan (pomon ja muiden mielestä) täydellinen ja korvaamaton, enkä minä ole oikein mitään - eikä
minusta ole mitään hyötyä?
Newsflash: kukaan ei ole
korvaamaton – ainakaan työntekijänä! Eläkkeelle hänkin on jäämässä ennemmin tai
myöhemmin. Minä en halua elää eläkepäiviä odotellen; elämä on tässä ja nyt. Mitään takeita ei ole terveydestä eikä
muustakaan jatkossa. Olisipa taloudellisesti mahdollista eläköityä viimeistään kuusikymppisenä, mutta toisaalta ei ole
tietoa onko minulla töitä enää tämän kesän jälkeen (eli 56-vuotiaana). (Entisen)
pitkäaikaistyöttömän pätkätyöläisen elämä on monimutkaista, koska toisaalta palkan saaminen on kivaa, mutta toisaalta
vapauskin on kivaa, mutta ei rahattomana. (Kolmatta heinäkuuta peräkkäin en aio
kuitenkaan työhön käyttää.)
Työviikot ovat maanantaista perjantaihin kovin rutiinimaisia ja odotettu viikonloppu on kuin silmänräpäys, joka hujahtaa aivan liian nopeasti ohi. Toisaalta voisin nyt itse olla se, joka on vuorotteluvapaalla sen sijaan, että olen vuorotteluvapaan sijaisena. JOS minulla olisi ollut yhtenäinen työura tähän asti, tässä iässä tarvitsisin jo jotain vaihtelua. Joka tapauksessa kaipaisin työn ja vapaa-ajan tasapainoa siten, että vapaa-aikaa olisi saman verran tai enemmän kuin työtä J.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti