Ei jaksa kuunnella

Työpaikattomana ollessa ei jaksa yhtään kuunnella työssäkäyvien jatkuvaa puhetta töistään. Töissä ollessa puolestaan ei jaksaisi yhtään kuunnella puhetta eläkkeestä tai eläkkeellejäämissuunnitelmista. Silloin kun on itse täysin eri asemassa näiden puhujien kanssa, ovat heidän juttunsa todella rasittavaa kuunneltavaa.

Elokuun alussa kun väistämättä(?) jäin työpaikattomaksi, mietin tuleeko työttömyys kestämään 3 viikkoa, kolme kuukautta vai kolme vuotta tai jopa 10 viikkoa, 10 kuukautta tai 10 vuotta eläkeikään asti. Tällä kertaa se kesti 2 päivää, mutta entäpä sitten kun seuraavan kerran työsuhde on katkolla lokakuussa? Millään en enää haluaisi jäädä edes ansiosidonnaisen varaan, koska se on kohdallani pieni ja ne päivät, joilta päivärahaa saa, kuluvat hyvin nopeasti. Aikaisempien määräaikaisten työsuhteiden jälkeen työpaikattomaksi jäämisen kokemukseni on valitettavasti ollut sellainen, että työttömyys sitten jatkuu jatkumistaan. Joka kerta olen luonnollisesti ollut entistä vanhempi ja nyt kun olen jo 55-vuotias, ei tilanne jatkotyöllistymiseni suhteen erityisen lupaavalta näytä.

Myöskään en jaksa koskaan kuunnella harrastuksen yhteydessä puhetta töistä: työ sitä, työ tätä, töissä, töistä, töihin… Viime kevätkaudella, kun olin töissä, ei päästy ollenkaan harrastamaan liikuntaharrastusta koronarajoitusten vuoksi. Nyt jos en jatkossa taas ole töissä, joudun vastentahtoisesti kuu(nte)lemaan noita työpuheita, koska kuitenkaan en sen asian vuoksi liikuntaharrastusta haluaisi lopettaa. Raskasta noiden puheiden kuunteleminen kuitenkin jälleen tulee olemaan. Se on itse asiassa aina raskasta, vaikka olisin pätkätöissäkin, koska työpaikattoman identiteetti minulla on ja pysyy siitä huolimatta.