Pahinta on toivon herääminen…

ja sen murskaantuminen! Kumpi on oikeastaan pahempaa; se, ettei saa lainkaan kutsuja työhaastatteluihin vai se, että saa tilaisuuden ja epäonnistuu?
Työhaastattelutilanteeseen kohdistuu aina valtava paine, jos sellaiseen pääsen. Kun pääsen käymään jollain työpaikalla, niin huomaan kuinka paljon todella haluaisin olla töissä! Kun en jaksaisi enää yhtään päivää/viikkoa/ kuukautta/vuotta olla työpaikattomana! Tässä tapauksessa työhaastattelusta jäi ihan hyvät tunnelmat ja olisin todella tämän(kin) työpaikan halunnut. Jäljellä oli kuitenkin vielä yksi osio, jossa epäonnistuin täysin… Yleensä tätä taitoa ei ole testattu – ainakaan tällaisella ristikuulustelulla. Lisäksi luulin osaavani ko. taidon, mutta en sitten enää osannutkaan. Aikaisemmin olen onnistunut vastaavissa (joskin helpommissa) tilanteissa ihan hyvin, mutta vuosien kuluessa on sitten taito ruostunut. Voihan olla, ettei minua olisi siltikään valittu, vaikka olisinkin onnistunut paremmin?

Pääsin kuitenkin yli 30 hakijan joukosta kolmen haastateltavan joukkoon, mikä toki sinänsä on hieno saavutus. Valitettavasti kolmanneksi jääminen ei lämmitä, kun jään edelleen ilman työpaikkaa ja palkkaa ja surkean työmarkkinatuen varaan kotona tylsistyneenä kököttämään. Oma moka ja epäonnistuminen, josta en voi ketään muuta syyttää; mitäs olen niin huono ja paska ja ikuinen epäonnistuja?! Itsehän siitä eniten kärsin! Valinnan tulos ilmoitetaan kahden viikon sisällä, mutta eiköhän tämä ollut tässä.