Runsas vuosi vakituisessa työpaikassa

Työssäkäynnin hyviksi puoliksi kerrotaan palkan lisäksi itsensä tarpeelliseksi tunteminen, työpaikan sosiaaliset suhteet ja ihanteellisessa tapauksessa mielekkään työn tekeminen. Lisäisin tuohon vielä uusien asioiden oppimisen, joka työssäni toteutuu lähes joka päivä. Lisäksi tulevat mahdolliset työsuhde-edut. Työssäkäynti myös rytmittää ja aikatauluttaa elämää. Nämä kaikki edellä mainitut asiat todellakin allekirjoitan. Pidän työstäni paljon ja välillä se ei tunnu työltä lainkaan. Toisaalta on myös rankkoja päiviä silloin, kun on henkilöstövajausta. Työni on mukavan itsenäistä, eikä esimies siihen juurikaan puutu.

Olen töissä saanut tutustua moniin mukaviin(kin) ihmisiin, mitä ei työttömänä ollessa todellakaan tapahdu. Kun työpaikattomana kulkee kodista lähinnä vain kirjastoon ja kauppaan, ei tutustu keneenkään. Harrastuksissa kävin myös koko työttömyysajan, mutta en ole koskaan saanut uusia tuttavuuksia harrastusten parissa enkä juttele siellä kenenkään kanssa. Töissä tulee keskusteltua enemmänkin työkavereiden kesken. On aivan erilaista työskennellä jonkun kanssa kuin nähdä pari tuntia viikossa jumpassa tms.

Olen ihmetellyt, mitä oikein tein ja miten jaksoin vuodet 2017–2019, jolloin olin kokonaan vailla työpaikkaa?! Vuosina 2016 ja 2020 olin kuitenkin osan vuotta töissä. Työpaikattomuutta kertyi yhteensä neljä pitkää vuotta, ja nyt olen sen jälkeen onneksi ollut jo kolme vuotta työelämässä. Elämäni on kovin/ täysin erilaista työssäkävijänä kuin työpaikattomana, ja tämä todellakin positiivisessa mielessä. Elämässäni on ehdottomasti enemmän sisältöä, kun saan käydä töissä, vieläpä sellaisessa työympäristössä, joka oli minulle aiemmin vieras, mutta jota en enää vaihtaisi mihinkään muuhun.

Mitä tulee mahdollisiin työttömyyden hyviin puoliin, ainoa niistä on eräänlainen vapaus. Toisaalta sitäkään ei ole, jos haluaa saada työttömyyskorvausta, jolloin joutuu TE-toimiston vahdittavaksi. Vapaudella ilman rahaa ei tee oikein mitään, joten työttömyydellä ei lopulta ole yhtään hyvää puolta näin kokemusasiantuntijan näkökulmasta.

Meillä on työvoimapula

Työvoimapulasta puhutaan nykyisin paljon – jopa rasittavuuteen asti – ja on hyvä olla kriittinen tätä työvoimapulan toitotusta kohtaan. Toisaalta työvoimapula on ainakin sote-aloilla todellista ja tähän lienee monia syitä. Omassa työssäni huomaan työvoiman saatavuusongelman konkreettisesti, etenkin omaksumiskykyisen ja sitä myöten pätevän ja osaavan työvoiman puutteen. Eläkkeelle on jäänyt tekijöitä (osa tekee töitä myös eläkkeellä) ja nuoret vaihtavat helposti parempaan(?), mieluisampaan tai kenties hyväpalkkaisempaan työhön.

”Emmit ja Sannit” tulevat ja lähtevät, mutta ”Sarit ja Jaanat” pysyvät vuodesta toiseen. (Poikkeuksia toki on molempiin suuntiin.)”Tuulat ja Marjatat” paikkaavat työvoimapulaa virallisesti eläkkeellä ollessaan. On vaikeaa saada sellaista työvoimaa, jota tarvittaisiin eli tunnollista, työnsä hyvin hoitavaa, ei-saikuttelevaa väkeä!

Osaavan ja korkean työmoraalin omaavan työvoiman puutteen vuoksi onkin pakko ottaa töihin niitä, jotka saadaan ja lopputulos on sen mukaista; kaikilla eivät vain paukut riitä tähän (joskus melko vaativaankin) työhön. Välillä olemme suorastaan pulassa, koska poissaoloja on - syystä tai toisesta - paljon eikä silloin tekijöitä riitä kaikkialle ja tietyt työt on kuitenkin joka päivä tehtävä.

Pääsääntöisesti en usko yleiseen työvoimapulalöpinään, jolla yritetään pohjustaa halvan ulkomaisen työvoiman palkkaamista. Alakohtaisen työvoimapulan sen sijaan tiedän olevan tosiasia.

50-vuotiaana pois työelämästä?

Nythän vitsin lykkäs! Tosin vitsi on omalta kannaltani melkoisen huono:

50-vuotiaana pois työelämästä?

Minä olen saanut vakituisen työpaikan 56-vuotiaana vuosien työpaikattomuuden (4 vuotta) ja pätkätöiden (2 vuotta) jälkeen. Tilanteeni ei ole (ollut) todellakaan sellainen, että olisin pystynyt noin 50-vuotiaana ”jäämään pois” työelämästä. Sen sijaan halusin työpaikan 50–53-vuotiaana ja työllistyin vasta 54-vuotiaana. Näillä palkoilla ja olemattomilla tähän mennessä kertyneillä (ja jatkossa kertyvillä) eläkkeillä ei todellakaan ole varaa jäädä downshiftailemaan tms. Pakollista säästöliekillä elämistä on takana jo monta vuotta eikä tässä nytkään mitenkään leveästi elellä.

Mitä tulee meidän yli viisikymppisten syrjimiseen ja väheksymiseen rekrytoinnissa ja muutenkin sen käsityksen suhteen, ettemme jaksaisi töissä tai osaisi käyttää tietokoneita tms., olemme erilaisia erilaisissa osaamis- ja kunto-/ terveystilanteissa, joten tätä asiaa ei todellakaan kannata mitenkään yleistää. Kukin tavallaan ja resurssiensa mukaan. Jos esimerkiksi minä en kykenisi (enää) oppimaan mitään, en todellakaan pystyisi tekemään nykyistä työtäni. Toisaalta meillä vanhan polven työntekijöillä on pääsääntöisesti korkea työmoraali (lukuun ottamatta joitakin työhönsä leipiintyneitä yksilöitä) emmekä ole somekoukussa koko ajan kännykkä kädessä töissäkin. Tätäkään seikkaa ei tosin kannata yleistää, kuten ei edellä mainitsemaani ennakkoluuloa yli viisikymppisten työkykyä kohtaan.

Yksi seikka kuitenkin tulee mieleen näin yli 55-vuotiaana työssäkäynnin suhteen, nimittäin se, että kesiäni en haluaisi enää tuhlata töissä. Kesät Suomessa ovat muutenkin lyhyitä ja arpapeliä säiden suhteen. Nykyisessä työssä ollessani minulta on tähän mennessä kulunut jo 2/3 kesää (2020) ja 5/6 kesää (2021) töissä ja nyt tulee kulumaan tuo sama 5/6 kesästä vuonna 2023 (kesällä tarkoitan siis kesä-elokuuta). Valitettavasti minun ei tässä vaiheessa ole mahdollista saada enemmän lomaa, saati kokonaisia kesiä vapaaksi. 2022 olin kesällä 6 viikkoa ns. töiden välissä, joten sain runsaasti vapaata aikaa, joka oli palkatonta ja jouduin ilmoittautumaan työnhakijaksi, koska en tiennyt seuraavasta työsuhteesta. Työttömyys ei sekään ole hyvä vaihtoehto saada kesällä enemmän vapaata. Palkatonta virkavapaata ehkä pitää jatkossa hyödyntää tämän suhteen? 

Blogin aloittamisesta 12 vuotta

 12 vuotta sitten tällä päivämäärällä 22.2.2011 päätin aloittaa työnhausta ja työpaikattomuudesta kertovan blogini.

Merkkipaaluja bloggaajan sekä työpaikattoman uraltani olen jo aiemmin kertaillut ja työnhakuhistoriaani myös, joten tässä vain pääasiat vuosien varrelta:

2011	blogin aloitus
2012	työllisyyskoulutuksessa alalle, jolla ei töitä ole
2013	(sitä sun tätä…)
2014	loppuvuodesta (sattumien summana) työllisyyskoulutukseen nykyiselle alalle
2015	syyskuussa palkkatukityöhön
2016	heinäkuuhun asti töissä
2017-2019	ei oikeastaan mitään, eli pahimmat työttömyysvuoteni työllistymistoivon hiipuessa, vrt. Insinööri Liisa (tuttua juttua!)
2020	työkokeilun kautta töihin kesällä ja koko loppuvuosi töissä
2021	sekalaisia työtehtäviä, töissä koko vuoden
2022	vuorotteluvapaan sijaisuus, 6 viikkoa ”töiden välissä” ja elokuun puolivälissä eläkkeelle jääneen sijaiseksi, 1.12. alkaen vakipaikka

Työkuulumisia

Nyt kun tuoreinta työsuhdettani on kasassa puolisen vuotta, josta vakituisessa työssä kaksi ja puoli kuukautta, on aika päivittää työkuulumisiani. Valitettavasti viime aikoina on alkanut tulla esiin totuuksia siitä, millaista tämä (hieman alipalkattu) työ pahimmillaan on. Samalla nimikkeellä tehdään hyvin erilaisia työnkuvia ja toiset todellakin pääsevät paljon helpommalla kuin toiset. Joku työtehtävä on täysin aliresursoitu ja toisessa taas on liikaakin halukkaita tekijöitä. Ymmärrettävästä syystä ko. aliresursoituun paikkaan ei ole vapaaehtoisia menijöitä jonossa, varsinkin kun siellä harrastetaan ns. saikuttelua, mikä sitten ”kostautuu” jollekin meistä muista (sisäisinä sijaisina toimivista).

Työnjako (meidän ns. sissien kesken) on hyvin epätasainen ja välillä suorastaan epäoikeudenmukaiselta tuntuva. Koska tarpeeksi tekijöitä ei ole jatkuvien poissaolojen paikkaajiksi, kaatuvat silloin useiden päivien tekemättömät työt harvojen, kuten minun, niskaan. On käynyt hyvin selväksi, miksi tulijoita ei juurikaan ole tähän hommaan (jossa pitäisi hallita monen työpisteen tehtävät suvereenisti) ja myös me vanhemmat (yli 50-vuotiaat) henkilöt kelpaamme työhön siksi, että nuoret eivät pysy tässä työssä tai kaikki eivät pärjää siinä.

Lisäksi tässä on sellainen omituinen seikka, että pahimmat poissaolijat ja lusmuilijat ovat ilmeisesti omia esihenkilöitään, koska he saavat valita työtehtävänsä ja sen, suostuvatko he esim. perehdyttämään uusia työntekijöitä! (Keneltähän tämä perehdyttämättömyys mahtaa eniten olla pois?) Me muut emme saa töitämme tai työpisteitämme valita, enkä voi käsittää kuinka on edes mahdollista, että muutama henkilö voi tehdä noin paljon hallaa työyhteisölle kenenkään puuttumatta asiaan?! Erikoista, että jotkut ovat voineet saavuttaa tuollaisen aseman työpaikalla. ”He vain ovat sellaisia.” A-ha, vai niin? Siis ovat negatiivisia kaikesta ja kaikista valittajia ja töiden välttelijöitä? Tällainen menee yli ymmärryksen sellaisella, jolla on korkea työmoraali.  

Yleensä olen iloinen siitä, että minulla on työpaikka, mutta toisinaan siitä huolimatta joku asia ottaa päähän!

Vakituinen työpaikka 56-vuotiaana!

Tulihan se sieltä kaikkien näiden vuosien kärvistelyn jälkeen – eläkepaikka tai ainakin vakituinen työpaikka! Tämä tapahtui kahdeksan vuotta sen jälkeen, kun aloitin työllisyyskoulutuksen nykyiselle alalleni. Sinnekään pääseminen ei ollut mitenkään itsestään selvää, vaan oli useiden sattumien summa. Näistä kahdeksasta vuodesta olin kuitenkin vielä neljä vuotta eli puolet työpaikattomana hakiessani työpaikkaa mm. nykyiseltä työnantajaltani.

Kylläpä onkin ollut ”mielenkiintoiset” 8 vuotta ja toki myös koko se aika, jona olen blogiani kirjoitellut.

Kohokohtia:                                                                                 Vuotta sitten                                                                                                                                        

2010	Pitkäaikaistyöttömäksi	12
2011	Työmarkkinatuelle joutuminen ja blogin aloitus helmikuussa	11
2012	Kirjastoalan työllisyyskoulutus (ei päivääkään töissä sen perusteella)	10
2014	Lokakuussa työllisyyskoulutukseen nykyiselle alalle	8
2015	Työllisyyskoulutus päättyi kesäkuussa, syyskuun alusta palkkatukityöhön	7
2016	Lyhyt työllisyysjakso (yht. 10 kk) päättyi heinäkuussa	6
2020	Työkokeilun myötä pätkätöihin kesällä	2
2022	Vuorotteluvapaan sijaisuus (puoli vuotta eli vuoden alkupuolisko)
2022	Vakituinen työpaikka 1.12. alkaen!

Ihan tässä tulee tippa linssiin…

Kaikkien näiden vuosien epätoivon, katkeruuden, työnhaun, työpaikattomuuden ja pätkätöiden jälkeen tämä viimeinkin tapahtui. Oli vaiheita, jolloin olin jo heittänyt kaiken toivon työllistymisestäni, mutta jotenkin onnistuin sitkeällä sinnittelyllä pääsemään nykyiseen tilanteeseen. Täytyy sanoa, että elämäni on muuttunut todella paljon positiivisemmaksi, kun saan nyt vihdoin ja viimein olla mielekkäässä vakituisessa työssä.

Blogin päivittäminen on jäänyt työllistymiseni jälkeen vähemmälle ja nyt loppuu kokonaan, koska ei ole enää syytä ylläpitää blogia tästä aiheesta. Jätän blogin näkyville, sillä näiden runsaan 11 vuoden aikana on joukkoon mahtunut hyviä kirjoituksia (vaikka itse sanonkin) ja paljon hyvää keskustelua.

Blogi oli minulle tosi tärkeä huonoimpina työttömyysaikoinani, joten kiitos kaikille lukijoille ja kommentteja kirjoittaneille! 

Lusmuleidejä ei työnteko oikein nappaa

 Olen tutustunut uuteen työntekijälajiin, jota nimitän lusmuleideiksi. Ko. naiset ovat 60-luvulla (alku- ja loppupuolella) syntyneitä. He ovat olleet ikänsä samassa työssä ja leipiintyneet, joten he käyttävät hyväkseen kaikki tilaisuudet olla pois töistä, varsinkin kun tietävät, että joku (kuten minä) tulee heitä paikkaamaan. Itse olen kuvitellut meillä 60-lukulaisilla olevan korkean työmoraalin, mutta tämä ei selvästikään koske kaikkia. Lusmuiluun ja leipiintymiseen kuuluu luonnollisesti olennaisena osana tupakalla ramppaaminen.

Toiveeni on tehdä töitä kuu(nte)lematta jatkuvaa valittamista. Haluan työskennellä innostuneiden ja motivoituneiden henkilöiden kanssa. Ehdottaisinkin näille Lusmuleideille vuorotteluvapaan sijaisuutta, lyhennettyä työaikaa tai jopa sairauseläkkeelle jäämistä, jos on kovin paha työuupumus. Onkin ollut kiinnostavaa nähdä, miten erilaisia saman työtehtävän tekijät ovat taustaltaan (koulutus, ikä, työkokemus, osaaminen, työmoraali - ja yleensä asenne tai kiinnostus työtä kohtaan). Toki en voi tietää, mistä kaikesta työuupumus ja kyllästyminen kenelläkin johtuu, mutta valitusta saisi olla ainakin vähemmän, koska nimenomaan se pilaa työilmapiiriä.

Töissähän ei ole kenenkään varsinaisesti pakko käydä, sieltä voi aivan vapaasti irtisanoutua, jos kerran eivät hommat huvita. Motivoituneita voisi olla tulossa tilalle. Minulla ei tällä hetkellä ole leipiintymisen vaaraa, koska olen iloinen työpaikastani ja olen ollut aivan liian kauan työttömänä haluten vuosikausia päästä töihin.