Älkää kysykö minulta missä olen töissä!

Onneksi minun ei tarvitse kovinkaan usein tavata mieheni sukulaisia eikä myöskään omia* sellaisia sukulaisia, joita näen harvoin. Jossain vaiheessa joku väistämättä kuitenkin esittää minulle erittäin kiusallisen kysymyksen siitä, missä olen töissä. En ole yhtään missään töissä enkä näillä näkymin tule jatkossakaan olemaan! Olisiko kysyjä silloin tyytyväinen saamaansa vastaukseen?

Tämä silloin tällöin esitettävä kysymys pitää yrittää kiertää sanomalla jotain epämääräistä tyyliin: ”En ole tällä hetkellä töissä” (ihan niin kuin tulisin joskus olemaan…) tai olen ”kotirouva” tai ”opiskelen” (vaikka en opiskelisikaan). Onneksi tuoreimmassa synttärikahvittelutilaisuudessa ei kukaan ehtinyt ottaa puheeksi tätä minulle tuskallista puheenaihetta. On aivan tarpeeksi suuri henkinen kärsimys olla työpaikattomana vastoin omaa toivettaan, vaikka pelkästään kärvistelee asian kanssa ihan keskenään eikä joudu juurikaan puhumaan siitä muille.

*Jälleen kerran jouduin myöntämään työpaikattomuuteni eräissä sukujuhlissa kysyttäessä (kysyjänä yksi serkuistani) missä olen töissä. No en missään; olen ”kotirouva olosuhteiden pakosta”, koska en vain saa työpaikkaa mistään! Että se voi olla noloa…
Työpaikattomuus-nujertaa-ja-nöyryyttää

Kommentista (ja ”kivasta” työnteosta)

Tässä on mielestäni jokseenkin lapsellinen ja aliarvioiva kommentti kirjoitukseeni ”Alanvaihto ei onnistu(nut)”:

”Tämähän on ollut hyvä keskusteluketju. Sinua yritetään positiivisessa hengessä potkia eteenpäin. Yritä kuitenkin miettiä, mitä myytävää sinulla on työnantajalle. Eivät työpaikat ole mitään kivan tekemisen kerhoja, joihin "halutaan mukaan". Työnantaja haluaa sinulta työpanoksen, jonka voi myydä eteenpäin. Olet vielä suhteellisen nuori ja työuraa toistakymmentä vuotta jäljellä. Hanki uusi tutkinto joltain työllistävältä alalta. Muuta tarvittaessa työn perässä. Tutki työmahdollisuuksia muista pohjoismaista. Rakenna uusi perustus, miltä voit ponnistaa.”

Melko naurettava ajatus, että minä jotenkin kuvittelisin työpaikkojen olevan jotain ”kivan tekemisen kerhoja”. On minulla sen verran työkokemusta useilta työpaikoilta, että tiedän niissä usein olevan kaikkea muuta kuin kivaa. Valitettavasti olen kuitenkin joutunut näkemään joitakin sellaisia henkilöitä, joilla on juuri tämä kerhossa olemisen asenne ”ompeluseuran” pitämisineen, olemattomine työmoraaleineen ja kehnoine työtaitoineen. Tämä oli tosin ennen syksyä 2008. Toivottavasti nykypäivänä tällaiset henkilöt on jo karsittu työpaikoilta pois! Kyllä töihin pääseminen niin tiukassa on*, ettei luulisi enää ainakaan tuollaisten henkilöiden enää töitä saavan, kun ei töihin pääse jotain osaavana, korkean työmoraalin omaavana ja töissä vain työhön keskittyvänä. (Lisäksi olen hakenut töihin sellaisille aloille, joissa ei todellakaan myydä työtä asiakasyrityksille, joten tuon työpanokseni eteenpäin myymisen voi unohtaa.)

*Hyvä hakija

Kiitämme mielenkiinnostasi organisaatiossamme avoimena ollutta tehtävää kohtaan. Olemme nyt tehneet valintamme, ja valitettavasti et tällä kertaa tullut valituksi. Toivottavasti olet jatkossakin kiinnostunut avoimista tehtävistämme. Voit seurata työpaikkailmoitteluamme osoitteessa…

Olin toki kiinnostunut ja kävin jopa yhdessä työhaastattelussa, mutta organisaationne ei ollut kiinnostunut minun työpanoksestani! Ymmärrän olla jatkossa enää seuraamatta työpaikkailmoitteluanne.

Kelle nalli napsahtaa?

”Terho sanoi, että aktiivinalli on osa työttömyyden hoidon ”kymmenen kohdan kymppipakettia.” (eli ns. kymppilistaa)

https://www.is.fi/kotimaa/

Tulee ihan Kummelin arvontalaulu mieleen…!

Kymppilista onkin aivan oma lukunsa, melkoiselta sanahelinältähän tuo äkkiseltään vaikuttaa. Aktiivinalli on osa tätä ihmeitä tekevää listaa.

”Alanvaihto” ei onnistu(nut)

Alanvaihdon voi laittaa lainausmerkkeihin, koska en enää tiedä mikä se minun oma alani lopulta olisi ollut…

Hain tammikuussa kolmea ”uuden alani” paikkaa seuraavalla lopputuloksella:

1) Valinta ei kohdistunut minuun.

2) Valinta ei kohdistunut minuun.

3) Sain kutsun/ pääsin työhaastatteluun, mutta lopputulos oli sama geneerinen valinta ei kohdistunut minuun –viesti. (Hieman voisi työnantaja haastattelun jälkeen nähdä vaivaa.) No, joka tapauksessa jälleen sain tyhjän pyytämällä. Kyseisessä organisaatiossa on noin 7000 työpaikkaa, mutta ei minulle yhtään.

Yritänpä tässä nyt sitten ns. vaihtaa alaa. Vaikka kuinka kertoisin uudelle uralle pyrkimisestä ja vakuuttelisin sitä, että olen aina oppinut työssäni tarvittavat tietokoneohjelmat ja nimenomaan työtä tehdessä (koska ne ovat työpaikkakohtaisia), mikään ei auta… Eipä auttanut myöskään yksi haastattelukutsu. ”Sain sentään haastattelukutsun”, mutta mikään ei muutu, kun en koskaan saa työpaikkaa!! Olin varmaan saanut haastattelukutsunkin vahingossa, koska aiemmin en ole saanut kutsua vastaaviin paikkoihin. Nyt syytän sitten itseäni, persoonaani, mahdollista mokaamista haastattelussa jne. Olihan se aikamoista tällä ”työhaastattelurutiinilla” olla neljän kysymyksiä tykittävän henkilön haastateltavana. Tulihan siinä varmasti puhuttua jotain ns. läpiä päähänsä ja vastattua myös ”väärin”. En enää ikinä pääse minnekään töihin, mutta senhän jo tiesinkin…

Haastattelupyynnöt

Nyt ei ole todellakaan kysymys kutsuista työhaastatteluihin (koska niitä ei tule), vaan toimittajilta silloin tällöin sähköpostiini tulevista haastattelupyynnöistä. Olen saanut niitä 2,5 vuoden aikana yhteensä viisi, eli huomattavasti enemmän kuin työhaastattelukutsuja, joita olen saanut tasan yhden runsaan viiden vuoden aikana… Tulisipa työhaastattelukutsuja edes samaan tahtiin kuin näitä muita haastattelupyyntöjä! Tässä esimerkki:

Hei,

löysin blogisi googlailujen kautta. Etsin hyvin alustavasti haastatteluun henkilöä, joka olisi valmis kertomaan kokemuksiin työttömyydestä ja aktiivimallista. 

Muuten voisinkin mahdollisesti suostua näihin haastattelupyyntöihin, mutta koska olen päättänyt pysytellä nimettömänä, en halua edelleenkään paljastaa henkilöllisyyttäni mahdollisten haastattelujen yhteydessä. Joten kiitos, mutta ei kiitos.

Hei,

Kiitos viestistäsi. Olen tehnyt periaatepäätöksen nimettömänä pysyttelemisestä, joten vastaan haastattelupyyntöihin kieltävästi. 

Ystävällisin terveisin
Työpaikaton

En sitä paitsi ole mikään sujuvasupliikkinen sanankäyttäjä suullisessa esityksessä, vaan olen parempi kirjallisessa ilmaisussa. Tähän asti on joka tapauksessa näyttänyt löytyvän vapaaehtoisia työpaikattomia esiintymään omalla nimellään lehdissä tai televisiossa. Televisioon minua ei ole pyydettykään, enkä tosiaan menisi mihinkään kilpaahuutamis-keskusteluohjelmaan, jossa en edes saisi suunvuoroa. Lisäksi persoonani joutuisi arvostelun kohteeksi.

Kirjallisiin haastattelukysymyksiin olisin valmis vastaamaan bloggaajan ominaisuudessa nimettömänä. Tällaista ei ole minulle ehdotettu. En aio esiintyä julkisuudessa omalla nimelläni, koska ne joiden ”kuuluu” tietää työpaikattomuudestani tietävät sen jo. Loput asiasta kiinnostuneet saavat arvata tai olla arvaamatta. Useimmille tahoille työpaikattomuuteni ei kuulu pätkääkään, se on aivan minun oma asiani - ja tarpeeksi vaikeaa jo näinkin. Tuleeko muuten teille muille työttömyydestä bloggaaville näitä haastattelupyyntöjä?

Urakateus!

Urakateus saattaa johtua siitä, että kadehtii toisen uraa eli haluaa itselleenkin sellaisen, mutta myös siitä, ettei ole uraa (työpaikkaa) ollenkaan!

Kun kaikki ammatilliset - ja edes jonkinlaiseen uraan liittyvät - toiveet ovat valuneet viemäristä alas… Lähes viikottain saan lukea lehdestä jostain työpaikanvaihtajasta, jonka kanssa olisin halunnut samankaltaisen urapolun. No, hän sai sen, minä en. Kirjastoalan työvoimakoulutuksessa eräällä työllistyneistä oli juuri sellainen urapolku, jota minäkin olisin itselleni toivonut. Minun tapauksessani kyseisenlainen urapolku ei edes alkanut, koska en päässyt lukion jälkeen yliopistoon englantia opiskelemaan. Siitä alkaen olen ollut tässä johonkin (muuhun) tyytymisen kierteessä, jossa olen edelleen. Minun on aina pitänyt ajatella, että tämä (siis se ala tai työpaikka, jonne olen päässyt) korvaa sen oikeasti toiveissani olleen. Olisi ehkä voinut korvatakin, jos en aina lopulta olisi päätynyt työttömäksi? Tässäpä olen taas haikailemassa turhaan seuraavaan, korvaavaan ammattiin/ työpaikkaan… Nyt viisikymppisenä kaikki on selvästikin liian myöhäistä.

Ainoa hyöty työpaikattomuudesta

Oikeastaan ainoa hyöty (pitkään jatkuneesta) työpaikattomuudesta on silmien avautuminen. Silmien avautuminen näkemään missä tässä yhteiskunnassa mennään. Jos olisin istunut lähes 30 vuotta samassa itsestään selvänä pitämässäni työpaikassa  leipiintyneenä odottamassa työpäivän päättymistä, viikonloppua, palkkapäivää ja lomia, saattaisin vieläkin olla shoppaileva kokoomuksen äänestäjä.

Kokoomus oli aikaisemmin nimeltään Kansallinen Kokoomus, jonka arvoja olivat koti, uskonto ja isänmaa.  Sana kansallinen on pudotettu puolueen nimestä pois eikä arvoistakaan ole jäljellä enää mitään. Kansalla ei ole mitään väliä, vaan se on lähinnä haitaksi, uskontona on raha eikä rahalla ole isänmaata. Vallanpitäjien johtoajatuksena on: ”Kaikki minulle, muille ei mitään.”

Seuraavat ajatukset ovat dokumentista ”Requiem for the American Dream” ja valitettavasti ne pätevät myös täällä Suomessa: 

- kansa on uhka vallanpitäjille
- väitetään että elinkeinoelämän etu on kansallinen etu
- eri maiden työväestö joutuu kilpailemaan keskenään, koska tuotanto on siirretty halpamaihin
- suuryritykset siirtävät verotaakan yhteiskunnalle
- sosiaaliturvaa huononnetaan, koska tulonsiirrot eivät hyödytä rikkaita (huom! aktiivimalli)
- alibudjetoidaan julkisia toimintoja siksi, että ne saadaan näyttämään kannattamattomilta ja siihen vedoten ne voidaan yksityistää
- omistavan luokan etuja ajetaan
- luokkatietoisuuden häivyttäminen palvelee vallanpitäjien etuja
- ihmisistä tehdään kuluttajia, jolloin heitä on helppo hallita (vrt. yhä uusien ostoskeskusten rakentaminen)
- kansalla ei ole todellista vaikutusmahdollisuutta
- myötätunto, solidaarisuus ja auttamisenhalu on tukahdutettu (kuvitellaan, että ”ideologiset” työttömät elävät juuri minun verorahoillani)