Liian myöhäistä saada yhtenäinen työura

Kohdallani ei muutenkaan voi varsinaisesta työurasta puhua, mutta tuo sana kuitenkin kuvaa parhaiten sitä, mistä on kysymys eli siitä puhe, mistä puute. Oikeasti kadehdin heitä, joilla on pitkä ja yhtenäinen  työura ja vielä sillä alalla, jolla itsekin olisin sellaisen halunnut. Vaan ohitseni meni…  Minun ei kai(?) olisi vielä liian myöhäistä saada jonkinlainen työura, mutta mahdollisuus pitkään ja yhtenäiseen uraan on ikävä kyllä lopullisesti mennyt.

Ei kannata katsella ko. alan ihmisten työuria esim. LinkedInistä, koska siitä tulee vain erittäin paha mieli! Niin, että miksei minullakin olisi voinut olla tuollainen työura? Ei kannata myöskään seurata entisten kollegojen työuria, koska silloin herää tämä ikuisuuskysymys: ”Miksi hän on edelleen siinä työpaikassa, mutta minä en?” Onko hän vain osannut nuolla oikeita pehvoja oikeaan aikaan ja oikealla tavalla (on siis osannut miellyttää, mitä minä en selvästikään osaa!), vai mistä on kysymys? Mitä hänellä on sellaista, mitä minulla ei ollut? Ikuiseksi arvoitukseksi se jää… No, he olivat varmaankin tyytyväisiä päästessään minusta eroon?

Vieläköhän tässä kuitenkin ”odottamatta, yhtäkkiä ja yllättäen” - vuosien kärvistelyn jälkeen - saisin havittelemani uran (tai ainakin osan siitä, koska niitä katkoja ei enää mitenkään saa paikattua)? Enpä uskalla edes toivoa… Vuokratyönantajan asiakasfirman haastattelijan mukaan joka tapauksessa annoin hyvän kuvan itsestäni… Mutta: Herkkusienimenetelmällä tässä asiassa näköjään edetään; pidetään pimennossa ja seuraavaksi luultavasti kaadetaan päälle paskaa?

Työhaastattelu!

Kävin viime viikolla haastattelussa eräässä vuokratyöfirmassa. Enpä ollut yli vuoteen päässyt haastatteluun edes mahdolliselle vuokratyönantajalle, joten siinä mielessä tämä oli edistystä.  Minulla oli aavistus siitä, mistä asiakasfirmasta on kysymys, ja aavistukseni osuikin oikeaan. Koska tämän alan työpaikat pyörivät samoissa yrityksissä ja tyypillisesti ko. yritys hakee usein vuokratyövoimaa, ei minun ollut vaikeaa laskea yhteen 1 + 1. Kyseessä on tietenkin jo aiemmin mainitsemani firma, jonne en ole koskaan (syystä tai toisesta?) kelvannut haastatteluun asti.  Vaan yllättäen nyt kelpasinkin! Taitaa olla todellinen työvoimapula…  Olen kuvitellut, että  46-vuotiaan pitkäaikaistyöttömän työmarkkinahaluttavuus on pyöreä nolla.  Ehkäpä vuokratyön kautta on sitten matalampi kynnys päästä tuohon unelmahommaani? Olen kymmenen vuoden aikana useita kertoja tuloksetta hakenut sinne sekä lukuisiin sen asiakasfirmoihin (kyseessä on sellainen firman toiminto, joka usein ulkoistetaan).

En vielä tiedä, eteneekö tämä prosessi haastattelusta mihinkään, mutta kyseessä on silti jo melkoinen työ(ttömyys)voitto! Tämä on ollut ”työn” ja tuskan takana, eli työttömyyden ja varsinkin sen tuskan… Minun ei kannata kuitenkaan ”nuolaista ennen kuin tipahtaa” etten sitten joudu (taas kerran) nuolemaan haavojani! Voisiko tosiaan kaikkien näiden vuosien jälkeen tapahtua unelmatyöhöni työllistymisen suuri ihme?

P.S. Katselin LinkedInistä., millaisia henkilöitä ko. yrityksessä on töissä. Onhan siellä nuorten miesten lisäksi myös nuoria naisia (pitkätukkaista blondia ym.), jopa hyvin samankaltaisella koulutus- ja kokemustaustalla kuin itselläni on. (Keski-ikäisiä naisia siellä ei ilmeisesti kuitenkaan ole töissä?)  Vuokratyönantajan rekrytointikonsultti tosin kertoi, että heidän kauttaan tässä yrityksessä on ”monenikäisiä naisia ja miehiä”.

Minkälainen hakija saa työpaikan?

Kun olen vuosien aikana päässyt seuraamaan sivusta rekrytointeja, olen havainnut tällaista:

Ensinnäkin (tietysti!) nuori, kaunis, iloinen ja puhelias (naispuolinen) henkilö on suosittu rekrytoitava.  Lisäksi ”reippaus” on suotavaa. Entäpä sitten, kun itselläni ovat nuoruus ja kauneus taaksejäänyttä elämää, enkä ole koskaan ollut erityisen iloinen tai puhelias?  Olin nuori yli 15 vuotta sitten (kolmekymppinen on mielestäni vielä nuori) ja kaunis (oma subjektiivinen käsitykseni) olin vielä noin 11 vuotta sitten. Sittemmin ovat vuodet ja työttömyys vaatineet veronsa… Reippaus on mielestäni sitä, että antaa itsestään reippaan kuvan tuomalla itseään ja tekemisiään esille jatkuvasti.  Minä olen aina ollut huono itseni korostamisessa ja esille tuomisessa! 

Tästä kaikesta huolimatta onnistuin vielä 40- ja 41-vuotiaana saamaan työpaikan. Ehkä onnistuin silloin työhaastattelussa esittämään iloista ja puheliasta? Koska se ei kuitenkaan ole ns. luonnollinen olotilani, en sitten kuitenkaan pysty pitämään sellaista kulissia väkisin yllä työpaikalla. No, 43-vuotiaana minusta sitten tulikin pitkäaikais/ikityötön.

Viimeisiä

Nyt sai sitten olla tasan viimeinen kerta työvoimapoliittisessa koulutuksessa ja palkattomassa työharjoittelussa – työstä pitää aina maksaa palkkaa oli työ sitten millä nimellä tahansa! Totuus tietenkin on se, etten olisi saanut tuota(kaan) harjoittelupaikkaa, jos olisin siitä vielä kehdannut palkkaa pyytää…  Viimeiseksi kosketuksekseni työelämään se joka tapauksessa tulee jäämään.  On ollut mielenkiintoista nähdä, millaisilla ihmisillä on työpaikka (hyvin monenlaisilla) ja millaisilla taas ei (minulla). Minä kun tarvitsisin sen työpaikan yhtä paljon kuin nuo työssäkäyvät - ja itse asiassa vielä enemmän, koska he ovat olleet ”koko ikänsä” töissä ja minä todellakaan en. 

Viimeisen palkkani sain toukokuussa 2009 ja viimeinen työhaastatteluni oli 44 vuoden ”korkeassa” iässä vuonna 2011. Vaikka parasta ennen – päivämääräni on selvästikin jo mennyt, ei viimeinen käyttöpäiväni vielä olisi ohitettu. Minkä minä sille sitten kuitenkaan voin, etten enää kelpaa mihinkään työpaikkaan? On vain yritettävä selviytyä jotenkin – viimeiseen asti.

Näitä en tule koskaan (enää) sanomaan

”Minulla on huomenna työpäivä.”  

Sen sijaan minulla on työharjoittelupäivä tai ihan rehellinen työttömyyspäivä (ei siis mitään työttömyyden naamiointia joksikin muuksi). 

”Kun tulin töistä kotiin, niin…”  

Kun tulin työttömyydestä, niin… Työttömyydestä ei tulla eikä mennä mihinkään, vaan työttömänä ollaan koko ajan. Työllisenäkin ollaan koko ajan, mutta välillä tullaan töistä ja taas mennään töihin.  Työtön on enimmäkseen kotona päivät pitkät (tooooosi pitkät).

”Rekrytointikonsultti soitti.”   

Joskus joku soitteli, mutta eipä ole enää vuosikausiin (tai siltä se aika ainakin tuntuu) soitellut! 

”Sain kutsun työhaastatteluun.”

Juu, en saanut… sen yhden ja ainoan sain viime vuonna (yli vuosi sitten) ja itkuun päättyi sekin episodi.

Outoa asennoitumista

Olen havainnut työharjoittelupaikassani outoa asennoitumista siihen, millaisia ihmisiä tai ketä töihin yleensä palkataan, ja ketä taas ei! Ensinnäkin henkilöä, joka on ollut harjoittelupaikassani määräaikaisena ja oppinut talon tavoille, ei vakinaisteta, vaan hänen tilalleen haettiin uutta talon ulkopuolelta. Onko tässä määräaikaisessa sitten jotain sellaista ”vikaa”, ettei häntä vakinaistettu, vaan haluttiin joku ”mieleisempi” henkilö? Minähän en tunne tilanteen taustoja eivätkä ne minulle kuulukaan, mutta saan kai sitä – näin ikuisena joka paikan ulkopuolisena – ihmetellä? 

Outoa suhtautumista on mielestäni tämäkin: ”Ei ole merkitystä, onko (täällä töissä olevalla) henkilöllä harjoittelupaikan alaan liittyvää taustaa”… Alan koulutus toki pitää olla, mutta ”toimialan” (vaikea selittää paljastamatta ko. paikkaa tarkemmin) tuntemuksella ei sitten olekaan väliä? Millä sitten on? Minua tietenkään ei ollut alun alkaenkaan tarkoitus palkata harjoittelupaikkaani, vaan menin sinne suorittamaan opintoihini kuuluvan harjoittelun. On joka tapauksessa vaikeata, kun ei enää tiedä mistä narusta oikein pitäisi vetää kelvatakseen ja onnistuakseen työnhaussa!