”Työelämä on kovaa”

Mikä sitten tekee nykyisestä työelämästä kovan? Sekö, että pitää käyttää niin paljon aikaa kaikenlaisista strategioista, missioista ja visioista jauhamiseen ettei oikealle työnteolle jää aikaa? Vai kenties se, että täytyy joka päivä lunastaa oikeutensa työpaikkaan olemalla pirteä ja iloinen sekä aikaansaava huippusuorittaja?  

Kumpi oikeastaan onkaan kovempaa; työelämä vai työttömyyselämä? Työtön saa olla juuri sellainen kuin haluaa eikä kukaan vaadi häntä olemaan toisenlainen, että hän kelpaisi työttömäksi! Työttömän on kuitenkin hyvä säännöllisin väliajoin todistaa kelpaamattomuutensa työelämään lähettämällä työpaikkahakemuksia, joihin hän ei saa mitään vastausta tai jos saa, niin ”tällä kertaa sinua ei valittu…”, ”valintamme ei tällä kertaa kohdistunut sinuun…” – tyyppisiä vastauksia. Tällä kertaa? No, ehkä ensi kerralla? Tai sitten ei!

Elämän makuja

”Elämässä pitää olla sopivassa suhteessa makeaa, karvasta, suolaista ja hapanta.” 

(Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike) 

·         makea voisi tarkoittaa nautintoja ja sitä, kun voi olla tyytyväinen elämäänsä (edes hetkittäin) Työtön ei kuitenkaan voi olla aidosti tyytyväinen niin kauan kuin on työtön.  

·         karvas puolestaan on pettymysten maku (ja niitä on elämässäni todellakin riittänyt!) Minut on kuitenkin kasvatettu sietämään ja kestämään pettymyksiä ja siihen, etten saa tahtoani aina (jos koskaan) läpi.

·         suolainen tarkoittaa omassa tulkinnassani kyyneleitä, eikä niistäkään ole ollut elämässäni puutetta.

·         hapan on ilman muuta kateuden ja katkeruuden maku. Kateuden ja katkeruuden elämässäni selittää suurelta osin työttömyys, työttömyys ja työttömyys… Koko työikänsä (mielekkäässä) työssä käyneillä ei ole pienintäkään aavistusta siitä, millaista on olla pitkäaikaistyötön – minä puolestani en osaa edes kuvitella, millaista olisi ollut tehdä koko tähänastinen työikänsä mielekästä (tai edes jotain) työtä.

Onko näitä elämän makuja sitten ollut (tähän mennessä) sopivassa suhteessa? Makea osuus on tainnut loppujen lopuksi - ainakin viime aikoina - jäädä liian vähälle. Muita makuja on sitten piisannut senkin edestä!

Turvallista matkaa?

”Turvallista matkaa me toivotamme näin, on aika purjeet nostaa ylöspäin…”

Näin lauletaan alakoulun ruusujuhlassa kuudesluokkalaisille (oma poikani on tällä kertaa heidän joukossaan). Olen aiemminkin liikuttunut tuosta Jäähyväiset- laulusta, joten saankohan nyt hanoja lainkaan kiinni, kun ne kerran aukeavat? On nimittäin mieli muutenkin (taas vaihteeksi) herkkänä ja maassa tämän työttömyyden(kin) kanssa – minä ja työttömyys kun emme todellakaan ole oikein yhteensopivia!

Liikutuin jo kevätjuhlassa tästä: 

Nykyisin on ainakin alakouluissa kevätjuhla ja todistusten jakotilaisuus (jonka yhteydessä tuo mainittu ruusujuhlakin on) erikseen. Silloin kun itse kävin koulua, ne olivat aina samassa tilaisuudessa; todistustenjako kevätjuhlan yhteydessä. Sitä vain toivon (kuten tietenkin kaikki vanhemmat), että lasteni matka voisi olla turvallinen! Liian monelle se ei sitä ole ollut, kuten lehdistäkin saamme lähes päivittäin lukea. Onko turvallisuutta tässä maailmassa loppujen lopuksi olemassakaan, vai onko se vain harhakuvitelmaa ja tuudittautumista väärään turvallisuudentunteeseen? 

Jos oma matkani onkin ollut tähän asti muuten suhteellisen turvallinen, niin ainakin taloudellinen turvallisuuteni on mennyttä. Oikein pahaa tekee verrata tilini nykyistä saldoa siihen, mitä se oli töissä ollessani, vaikken koskaan erityisen hyvää palkkaa ole saanutkaan.  Onko tähänastinen matkani sittenkään ollut ”turvallinen” vai kenties pelkästään turhallinen?

Turhaa ja turhauttavaa

Tällaista frustraatiota en olekaan kokenut pitkään aikaan, jos koskaan! En oikein enää tiedä, mitä varten minun edes kannattaa opiskella ns. pätevyyttä sellaisiin hommiin, joissa kuitenkin pääsääntöisesti vaaditaan ylempää korkeakoulututkintoa (jota minulla ei ole). Toisaalta tiedän, että alalla kuitenkin on ihmisiä, joilla ei ole lainkaan ko. opintoja eikä myöskään sitä ylempää kk-tutkintoa. Minun kohdallani kuitenkin tunnutaan vaativan aina jotain, mitä minulla ei ole - tai minun pitäisi olla (esim. luonteeltani ja ”ominaisuuksiltani”) erilainen kuin olen, kun taas monilta muilta ei vaadita sellaista, eikä heidän tarvitse olla jotain mitä he eivät ole!  Omituista, mutta totta?!

Joku on ollut 20 tai 30 vuotta töissä eikä ole ominaisuuksiltaan yhtään sen kummempi kuin minäkään. Minä en tule olemaan koskaan missään enää 20 vuotta töissä, enkä 15 vuotta, enkä 10 vuotta enkä edes viittä tai yhtä vuotta…  Seurailtuani ihmisiä työharjoittelupaikassani, olen todennut, että heidän joukossaan on useita enemmän tai vähemmän hiljaisia tai vähäpuheisia henkilöitä, mutta heillä on silti työpaikka! Miksi juuri minulta aina työnhaussa vaaditaan puheliaisuutta ja ulospäin suuntautuneisuutta, vaikka kaltaiseni ja jopa vielä hiljaisemmat ihmiset kuitenkin ovat saaneet työpaikan?  Uskallan kokemuksieni perusteella väittää, etteivät kaikki nämä ihmiset mistään muualta taitaisi töitä saadakaan. 

Minulle alkaa oikeasti olla aivan samantekevää työllistynkö enää koskaan vai en (siis en)! Olen tässä yrittänyt vaikka mitä ja kaikenlaista ja sitä sun tätä, mutta aina kaikki tuntuu menevän jollakin tavalla pieleen… No ”mitä välii”  tässä sitten enää on, ihan sama! Eihän keski-ikäinen perheellinen ihminen suinkaan mitään työtä ja toimeentuloa tarvitse, menköön (perheineen) vaikka katuojaan! Olen todellakin yrittänyt, mutta jo aivan täysin kyllästynyt turhiin yrityksiini työllistyä.