sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Työttömyysuupumus








Kiintoisaa huomata, että tämäkin asia noteerataan jossain, kun yleensä puhutaan vain työuupumuksesta. Kuinka tutulta kuvaus tuntuukaan:
Työttömien uupumus on tuhansien arkipäivää, johon ei ole kiinnitetty huomiota kuten työuupumukseen. Kahdeksansien Työttömien valtakunnallisten ihmisoikeuspäivien aiheeksi on valittu "Työttömänä jaksaminen - oikeus elämiseen".
Uhkana jaksamiselle ovat mm. näköalattomuus, turvaverkkojen pettäminen, epävarmuus ja tulevaisuuden pelko, arjen rytmin ja työelämän sosiaalisten suhteiden katoaminen sekä uskon hiipuminen omiin mahdollisuuksiin ja parempaan tulevaisuuteen.
(Tilaisuus on jo pidetty)

12 kommenttia:

  1. Tuo oli oikein osuva tuo loppukaneetti (Tilaisuus on jo pidetty). Siltä tuntuu joka päivä. Juna meni jo ja minä jäin asemalle. Juhlat pidettiin ja minua ei kutsuttu. Tuoleille istahdettiin musiikin loputtua ja minä jäin seisomaan. Työpaikat jaettiin ja töitä ilman jääneet voisivat mieluiten haihtua ilmaan muiden verovaroja kuluttamasta.

    VastaaPoista
  2. Niin juuri. Tuolla päättäjissä on tosi paljon heitä, jotka oikeasti pistäisivät työttömät montun reunalle, jos saisivat toteuttaa perimmäisiä ajatuksiaan. Äsken tv:ssä oli haastateltavana kokoomusnuorten johtaja, ja kylmät väreet kulkivat selkäpiissäni.

    Enemmän minä ainakin olen työttömänä ollut uupunut kuin työssä ollessani. Nyt, kun saan olla töissä, jaksan vapaa-aikana vaikka mitä. Työttömänä olin välillä aivan lamassa aamusta iltaan.

    VastaaPoista
  3. Tulin tänne blogilistalleni ensimmäisen kerran heinäkuun jälkeen.

    Jäin työttömäksi jo reilut pari vuotta sitten. Alussa kaikki meni hyvin - uskoin pian saavani uuden työn. Tein palkattomia rupeamia kaksi puolen vuoden settiä - koko ajan uutta työtä hakien. Olen tähän mennessä lähettänyt yli 460 hakemusta.

    Nyt kun kolmas syksy työttömyyteni alusta on pudottamassa lehtiään eikä tilanne tunnu omalta kohdaltani paranevan voin sanoa, että mieliala ja näköala ei ole omassa sisikunnassa enää ollenkaan sellainen kuin vielä viime syksynä. Voimat ovat kadonneet jonnekin, en tiedä minne. Yritän yhä olla optimistinen, yritän uskoa, että kaikki vielä paranee.

    Samalla pelkään pahinta; en tiedä, milloin joudun pois kodista jota en enää pysty maksamaan. Tai milloin en enää pysty maksamaan sähkölaskua, lapsen kännykkää tai hankkimaan meille ruokaa. Mitä käy lapselle joka vielä asuu kotona, jos totaalisesti romahdan?

    Kaiken aikaansaamiseen menee aikaa. Moni asia ei enää huvita ollenkaan, edes ne kaikkein hauskimmat asiat joita ennen tein kuten lukeminen, käsitytö, luonto. Ennen luin sanomalehdet ennen töihin menoa, valmistelin iltaruuat ja kävin harrastuksissa. Nyt ei ole rahaa lehtiin - enkä jaksa lukea edes ilmaislehtiä. Harrastuksiin ei ole mahdollisuuksia - toki yritän käydä kävelyllä ja muutoinkin lenkillä. Yhden kirjan lukemiseen saattaa mennä puoli vuotta.

    Jaksaminen on hiipunut... Usko tulevaan on koetuksella.

    VastaaPoista
  4. Kylläpä kyllä... Samanlaisia ajatuksia. Nyt onneksi on vähän muutakin ajateltavaa kun avoimen korkeakoulun hyväksyntä saapui. Sivutoimista opiskelua, kun ei tällä hetkellä muuta ole. Mutta turhautunut olen ja uupunut työttömyyteeni.

    VastaaPoista
  5. Kyllä. Tilaisuus meni jo ja junakin jätti! Minä olen taas kerran työvoimakoulutuksessa, johon sisältyy palkaton työssäoppimisjakso, minkä jälkeen olen hyvin suurella todennäköisyydellä edelleen työtön. Mitä järkeä tässä siis onkaan?

    460 hakemuksen jälkeen pitäisi palkita työpaikan muodossa jo pelkästä sitkeydestä! Mutta minkäs teet, ikäsyrjintä ainakin kukoistaa...

    Kun on selkeä työn ja vapaa-ajan ero, niin jaksaa paremmin, koska kaikki ei ole samaa tasaista ankeutta. Jotain tekemistä on pakko itselleen työttömänä järjestää, koska muuten ei jaksa tyhjiä päiviä. Yleensä tekeminen on mihinkään johtamatonta, harrastusluonteista opiskelua, joka toki on parempi kuin ei yhtään mitään.

    VastaaPoista
  6. Tää on niin totta. Sai nauraa vedet silmissä:)

    https://www.youtube.com/watch?v=RyLEpMJE6pI

    VastaaPoista
  7. Voin niin samaistua edellisiin kommetteihin. Tästä blogista on tullut minulle henkireikä ja jollain karmean kierolla tavalla on ihanaa, kun löytää täältä samoin ajattelevia. Minulla ei ole muita työttömiä lähipiirissäni, joten aika yksin olen ajatusteni kanssa. Sellainen turhautunut kiukku ja raivo kasvaa päivä päivältä…en oikein jaksa enää olla positiivinen ja tsempata. Tuntuu, että koskaan ei ole minun vuoroni onnistua, ei vaikka kuinka yritän. Näin syksyn harmaudessa positiivisen tunnetilan pitäminen on kahta suuremman työn takana. Jotenkin on olo, etten enää koskaan tule työllistymään, en ainakaan "kunnollisiin" töihin.

    VastaaPoista
  8. Samoin tuttavapiirissäni ainut työtön. Kapakkajonossa en viihdy,sieltähän niitä muitakin löytyisi. Mutta sellasista tuttavuuksista ei ole lähtemään yks kakas luontopolulle tai salille tai uimaan. Lenkkeile ja jumppailen siis yksin,parempi vaihtoehto kuin tuijottaa tylsistyneenä uusintojen uusintoja tai muuttua vihannekseksi.

    Sivutoiminen opiskelu on hetken parempi kuin ei mitään uutta ajateltavaa. Kieltämättä tuo pientä valoa ja toivoa siitä, etten ole aivan turha.

    VastaaPoista
  9. Minulle, nelikymppiselle, lapsensa aikuiseksi kasvattaneelle naiselle, eräs kolmikymppinen, työssäkäyvä nainen sanoi, että ikäiseni ihmiset, jotka eivät ole työssä, niissä täytyy olla jotain vikaa. Sanoin "Kiitos kohteliaisuudesta".

    En yleensä toivo kenelle mitään pahaa, mutta siinä hetkessä toivoin, että elämä vielä joskus asettaisi tämänkin nuoren naisen edes hetkeksi polvilleen ja opettaisi nöyryyttä.

    Ei ihme, että arvot ovat kovia ja työttömiä kohdellaan kuin roskaa. Tuntuu, että suurin osa työssäkäyvistä olisi tosiaan laittamassa meitä montun reunalle.

    Välillä naurattaa ja hirvittää, miten helppoa valtaapitävien onkaan ohjailla tällaista, omaan paremmuuteensa uskovaa lammaslaumaa.

    VastaaPoista
  10. Ihan mielenkiinnosta kysyisin, kuinka moni kokee, että työttömyys on vaikuttanut negatiivisesti lähimpiin ihmissuhteisiin? Lähinnä oman itsetunnon ja arvostuksen kautta? Omalta osaltani on pakko myöntää, että välillä epäilen, miksi esim. mieheni haluaisi jatkaa avioliittoa kaltaiseni kanssa (tämä on siis vain oma ajatukseni, eikä mieheni ole koskaan sanonut/tehnyt mitään, mikä antaisi aihetta epäillä tällaista). Ystävät ovatkin jo karsiutuneet. Taitavat pelätä työttömyyden tarttuvan.

    VastaaPoista
  11. Muutamaan tuttavaani työttömyyteni on vaikuttanut selkeästi. Eivät pidä yhteyttä niin tiiviisti kuin ennen. Mutta jos he kokevat mut sellaseks jota pitää karttaa, antaa männä vaan mahollisimman kaukaa. Joskus kun olen pyytänyt heitä kahville, on tuntunut, että mun pitäis nöyristellä niiden edessä. Jonkin moista nöyryyttä ja suvaitsevaisuutta ilmennänkin, mutta olisi hyvä jos se olisi vastavuoroista. Mutta ei ole... Olen miettunytkin,että en enää kovin usein kutsu heitä enää käymään. Ottakoon he yhteyttä ensin vuorostaan.

    Avomiehestä tuli ero monien ongelmien vuoksi. Työttömyys oli yksi niistä ja minun työttömyys. Sen kummemmin purnaamatta,usein kuulin naljailua asiasta,ilkeääkin. Eron jälkeen on helpottanut kun sitä ei tarvitse kuunnella. Taloudellisesti on hyvinkin tiukkaa edelleen,mutta vapaa-ajasta päätän itse. Kyllä tää taas tästä. Vaikka syksy onkin. mieliala on kohtalainen kaikesta tapahtuneesta huolimatta.

    VastaaPoista
  12. Toivotaan, että vielä tulee meidän kaikkien vuoro onnistua!

    Työttömyys nakertaa niin paljon itsetuntoa ja -arvostusta, ettei ole mikään ihme, että se vaikuttaa tavalla tai toisella myös ihmissuhteisiin. Kyllä siinä saa aviomieskin kestää monenlaista(ainakin satunnaista valitustani). Kaikilta osapuolilta vaaditaan tilanteenmukaista sietokykyä.

    VastaaPoista