Ei mene päivääkään, ettei joku työttömyyteen liittyvä tai työttömyydestä johtuva asia ottaisi päähän aivan suunnattomasti! En viitsi käyttää sitä veellä alkavaa ilmaisua, vaikka mieli tekisikin – se tosin kuvaisi tunnetilaani huomattavasti paremmin. Minulta on työttömyyden myötä mennyt usko lähes kaikkiin ja kaikkeen… Kaikkein vähiten uskon enää työllistymiseeni ns. tässä elämässä.
Löysin vanhasta lehdestä (Dialogi 1/2002) kiinnostavan jutun, jonka seuraavasta lainauksesta löydän itseni aivan täysin:
”Alaluokalla tarkoitetaan ihmisryhmää, joka elää köyhyydessä (ja puutteessa) sen takia, että
- se on pitkäaikaisesti, rakenteellisesti erotettu riittävän toimeentulon antavasta palkkatyöstä
- se on joutunut omaksumaan ja hyväksymään tätä tilannetta vastaavat pysyvät näköalattomuuden ja toivottomuuden ajattelumallit…”
Ote on Kari Raivion artikkelista ”Vähimmäisturvan korotus vähentäisi köyhyyttä”
Kalelan mukaan työttömät jakautuvat kahteen ryhmään: suhdannetyöttömiin (ansiosidonnaisella päivärahalla olevat) sekä pitkäaikaisesti ja kroonisesti työttömiin (peruspäivärahalla ja työmarkkinatuella elävät).
Lehdessä on paljon hyvää (tai paremminkin ikävää) asiaa köyhyydestä ja pitkäaikaistyöttömyydestä. Itse olen ollut vuodesta 2002 (eli kohta kymmenen vuotta) työvoimapoliittisten koulutusten (syöksy)kierteessä lukuun ottamatta kahta pätkätyötä, jotka kestivät yhteensä 2,5 vuotta.
Lehti löytyy kokonaan myös netistä, vaikka ei aivan uusi olekaan, mutta edelleen valitettavan ajankohtainen:
Dialogi 1/2002
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti