tiistai 31. tammikuuta 2012

”Työtarjous”

Jee, sain työtarjouksen (eli roskapostin) sähköpostiini! Olen ihan innoissani, nyt minut on headhuntattu ja olen etuoikeutettu laittamaan työhakemuksen erääseen ns. telemarkkinointiyritykseen! Tätä olen odottanut kohta kolme vuotta – vihdoinkin joku työnantaja on kiinnostunut minusta ja valtavasta osaamispotentiaalistani! Nyt ovat työttömyyshelvetilliset päivät ohitse ja rahaa alkaa virrata ovista ja ikkunoista!

Tai sitten ei – voitte arvata, että tuo ”työtarjous” päätyi sähköpostin roskakorikansioon.

perjantai 27. tammikuuta 2012

I will go down with this shit

Ei mene päivääkään, ettei joku työttömyyteen liittyvä tai työttömyydestä johtuva asia ottaisi päähän aivan suunnattomasti! En viitsi käyttää sitä veellä alkavaa ilmaisua, vaikka mieli tekisikin – se tosin kuvaisi tunnetilaani huomattavasti paremmin. Minulta on työttömyyden myötä mennyt usko lähes kaikkiin ja kaikkeen… Kaikkein vähiten uskon enää työllistymiseeni ns. tässä elämässä.

Löysin vanhasta lehdestä (Dialogi 1/2002) kiinnostavan jutun, jonka seuraavasta lainauksesta löydän itseni aivan täysin:
”Alaluokalla tarkoitetaan ihmisryhmää, joka elää köyhyydessä (ja puutteessa) sen takia, että
-    se on pitkäaikaisesti, rakenteellisesti erotettu riittävän toimeentulon antavasta palkkatyöstä
-    se on joutunut omaksumaan ja hyväksymään tätä tilannetta vastaavat pysyvät näköalattomuuden ja toivottomuuden ajattelumallit…”

Ote on Kari Raivion artikkelista ”Vähimmäisturvan korotus vähentäisi köyhyyttä”

Kalelan mukaan työttömät jakautuvat kahteen ryhmään: suhdannetyöttömiin (ansiosidonnaisella päivärahalla olevat) sekä pitkäaikaisesti ja kroonisesti työttömiin (peruspäivärahalla ja työmarkkinatuella elävät).

Lehdessä on paljon hyvää (tai paremminkin ikävää) asiaa köyhyydestä ja pitkäaikaistyöttömyydestä. Itse olen ollut vuodesta 2002 (eli kohta kymmenen vuotta) työvoimapoliittisten koulutusten (syöksy)kierteessä lukuun ottamatta kahta pätkätyötä, jotka kestivät yhteensä 2,5 vuotta.

Lehti löytyy kokonaan myös netistä, vaikka ei aivan uusi olekaan, mutta edelleen valitettavan ajankohtainen:
Dialogi 1/2002

perjantai 20. tammikuuta 2012

Miksi en saa (enää) työtä?

-    en ole mies
-    en ole alle 40-vuotias
-    minulla ei ole mitään erityisosaamista (tarkoitus toki on hankkia sellaista opiskelemalla!)
-    olen nainen
-    en ole nuori enkä kaunis
-    olen yli 40-vuotias
-    koulutukseni on vanhentunut
-    työkokemukseni on vanhentunut(?)
-    olen ollut liian kauan työttömänä
-    olen joutunut ikuiseksi työharjoittelijaksi/ työssäoppijaksi, vaikka olen aikuinen ihminen, jolla on jo työkokemusta (tosin liian vähän ikään nähden)
-    minulla ei ole verkostoja
-    en osaa verkostoitua
-    en ole Facebookissa, Twitterissä enkä LinkedInissä, joten en tule some-rekrytoiduksi
-    minulla on vain tämä erittäin epämediaseksikäs blogi
-    en ole koskaan ns. oikeaan aikaan oikeassa paikassa
-    olen ”vääränlainen” ihminen, ts. en ole sosiaalisesti kompetentti
-    en vastaa ns. hyvän tyypin kriteereitä eli en ole ”sellainen, joka halutaan töihin
-    en myöskään ole ns. hyvä jätkä, jollainen naisen tulisi tietyillä aloilla olla
-    olen liian kiltti eli ”kiltteydestä kipeä
-    en ole puhelias enkä ulospäin suuntautunut
-    en ole myyntihenkinen (enkä edes haluaisi olla)
-    en ole erityisen hauska, älykäs enkä yhtään suosittu
-    olen keskinkertainen
-    en osaa enkä edes halua mielistellä ketään
-    en osaa kehua itseäni lakkaamatta ja vakuuttaa kuulijoita omasta erinomaisuudestani 
-    olen ystävällinen ja empaattinen, mutta ilmeisesti jotenkin väärällä tavalla, koska en kelpaa
-    olen luotettava, tunnollinen ja ahkera, mutta ne eivät ole nykypäivän työelämässä arvostettuja ominaisuuksia
-    olen opiskellut avoimessa yliopistossa, mutta niitä opintoja ei arvosteta
-    alalla, jolla viimeksi olin, on liian kova kilpailu vähistä työpaikoista
-    minulla ei ole kilpailuviettiä eikä pätemisentarvetta
-    työpaikkoja on koko ajan vähemmän tarjolla
-    työnhakijoissa on mistä valita (seuraava sukupolvi on jo työmarkkinoilla )
-    minulla ei ole koulutusta sellaiselle alalle, jolla oikeasti olisi tarvetta työvoimasta

maanantai 16. tammikuuta 2012

Palkattomiin töihin pakotettu

IL:n keskustelussa, joka on jatkunut jo vuodesta 2010 asti, on mm. tällainen kommentti:
(24.08.2010) Nimimerkki Mathias IL:n keskustelupalstalla aiheesta Palkattomiin töihin pakotetut

Kommentti sisältää hyvin paljon karuja totuuksia, joita ei saa sanoa ääneen. Niinpä työttömien tilanne vain pysyy samanlaisena vuodesta toiseen.

Itsekin olen ollut pakotettu (vaikkakin vapaaehtoisesti) hakeutumaan työvoimapoliittiseen koulutukseen saadakseni jostain edes vähän rahaa, kun en kerran sitä oikeaa, palkallista työpaikkaa saa. Työvoimapoliittisiin koulutuksiin puolestaan sisältyy yleensä (pakollinen) palkaton työharjoittelu-/ työssäoppimisjakso. Koulutuksen järjestäjällä on tapana sanoa, että ”Kyllä se työnantaja saa teille palkkaa maksaa”. Todellakin saisi, mutta kun ei käytännössä koskaan maksa – muuten näidenkin paikkojen tarjonta supistuisi vielä entisestään.  Eihän niihin meinaa enää ilmaiseksikaan päästä… Tällä hetkellä opiskelemallani alalla mainitaan myös olevan pulaa ns. osaajista, mutta miten osaajaksi voi tulla, jos ei edes pääse opettelemaan asioita minnekään?

torstai 12. tammikuuta 2012

Työttömyyttä, jolla on tarkoitus?

Ryhdy työttömäksi, se kannattaa! Saat uusia kokemuksia ja tapaat paljon ihmisiä (varsinkin typo-koulutuksissa ja monissa eri työssäoppimispaikoissa).  Lisäksi saatat päästä matkustamaan kotimaassa ja löytää typo- opiskelukaupunkiisi aivan uuden näkökulman! Samalla pääset siirtämään kätevästi valtion velkarahaa Kelalta VR:lle (eli taskusta toiseen). Omaan taskuusi rahat eivät sen sijaan jää! Tästä syystä taloudellinen tilanteesi saattaakin olla hieman ontuva, jopa mennä melkein miinuksen puolelle. ”Ei se mitään” – elämänkokemusta kuitenkin kertyy! Saatat jopa kuvitella olevasi kiireinen ja tärkeä, kuten työssäkävijät! Voisit vaikka näpytellä junassa tarmokkaan ja tehokkaan näköisenä läppäriä (jos sinulla olisi sellainen, kirjoitustehtäviä nimittäin riittää…) Läppärittömänä junassa on aina kätevää lukea tenttikirjallisuutta, niin matka-aika kuluu nopeasti ja tulee käytettyä hyödyksi. Kannattaa siis, ehdottomasti (tai sitten ei)!

sunnuntai 8. tammikuuta 2012

Hyväksy todellisuus

City-lehdessä nro 24/2011 on artikkeli nimeltä ”Hyväksy todellisuus”.  Artikkelissa käsitellään sitä, että kuvittelemme voivamme hallita elämää. Varsinkin työtön tietää jopa liian hyvin sen, ettei elämää voi hallita.  Työtön ei voi esim. päättää, että menenpä tästä lähiaikoina töihin, koska hänellä ei ole minne mennä eikä häntä enää minnekään huolita. Onkin toinen asia hyväksyykö työttömyytensä vai ei.  Suurin ristiriita aiheutuukin mielestäni juuri siitä seikasta, ettei voi hyväksyä olevansa työtön ja pysyvänsä sellaisena myös jatkossa.
City-lehden artikkelin mukaan amerikkalainen psykoterapeutti David Richo on todennut elämän olevan helpompaa, jos hyväksyy nämä viisi tosiasiaa:
Kaikki muuttuu ja päättyy.
Asiat eivät aina mene suunnitelmien mukaan.
Elämä ei aina ole reilua.
Kipu on osa elämää.
Ihmiset eivät aina ole rakastavia ja lojaaleja.


Näistä amerikkalaisista löpinöistä voidaan olla monta mieltä, mutta kyllä tässä elämän totuuksia on hyvin kiteytetty. Ihminen muuttuu, elämäntilanteet muuttuvat, työ päättyy mutta ei ala enää ikinä…
Asiat eivät oikein koskaan mene suunnitelmien mukaan; ”Elämä tapahtuu sillä aikaa kun sinulla on kiire tehdä muita suunnitelmia.”
Onko elämä koskaan reilua ainakaan omasta subjektiivisesta näkökulmasta katsottuna?
Sekä psyykkinen että fyysinen kipu on todellakin osa elämää. Muistutan välillä myös lapsilleni, ettei elämässä voi välttää kipua. Vai eivät ihmiset ”aina” ole rakastavia ja lojaaleja? Ei tarvitse kuin mennä jonnekin työpaikalle vähäksi aikaa seuraamaan klikkiytymistä, selkään puukotusta, työpaikkakiusaamista, *****ennuolentaa ja muuta vastaavaa toimintaa, niin pääsee toteamaan viimeisenkin teesin paikkansapitävyyden.

Ei muuta kuin todellisuutta hyväksymään!

keskiviikko 4. tammikuuta 2012

Ynseät ja tympeät osa II


Näin alkaneen uuden vuoden kunniaksi ajattelin tehdä yhteenvetoa (turhaksi osoittautuneesta) työnhaustani noin vuoden ajalta. Prosenttilaskua suorittamalla voin todeta, että firmoja, jotka vastasivat hakemuksiini kiittämällä kohteliaasti ”Kiitos mutta ei kiitos kuitenkaan” oli noin 50% ja niitä, jotka eivät vaivautuneet millään tavalla vastaamaan hakemukseeni oli toiset 50%. Tulokseksi saa fifty-sixty, jos laskee mukaan sen ainoan haastattelukutsun (haastattelua seuranneine hylkäyksineen).

Yritykset, jotka antavat hakemukseen vastaukseksi vain syvää hiljaisuutta, eivät siis katso (työtöntä) työnhakijaa minkäänlaisen palautteen arvoiseksi! Eivät ne luultavasti ole muillekaan epäkiinnostaville hakijoille ilmoittaneet mitään. Ei-kiinnostavin hakija lienee pitkäaikaistyötön yli nelikymppinen (nainen). 

Hakijoita yrityksiin riittää tietenkin jonoksi asti, joten mitäpä sitä nyt ”turhien” hakijoiden hakemuksia noteeraamaan tai niistä edes kiittämään? Tästä viestiketjusta voi todeta saman:

maanantai 2. tammikuuta 2012

Työttömyys ja ulkopuolisuus satuttavat


Olin uutta vuotta vastaanottamassa sellaisten noin viisikymppisten (ja hieman alle) henkilöiden seurassa, joilla on katkeamaton työura (eikä loppua sille näkyvissä). Minulla ainoana tästä joukosta on jo kaksi kertaa määräämättömäksi ajaksi katkennut ”työura”. Tunnen itseni tämänkaltaisessa seurassa muukalaiseksi – kuin vieraalta planeetalta tulleeksi! Ihmistä satuttaa melkein fyysisesti, jos hän joka päivä kärsii jostain asiasta (työttömyydestä) tai sen (työn) puuttumisesta ja joutuu säännöllisesti sellaiseen seuraan, joka ei kärsi samasta asiasta (työlliset).   Sulkuihin voi vaihtaa tilanteensa mukaan monia muitakin sanoja, mutta tämä blogi käsittelee ulkopuolelle ja osattomaksi jäämistä työttömyyden näkökulmasta. Olisin niin toivonut itselleni katkeamatonta työuraa, mutta nyt se on aivan liian myöhäistä. Jonain päivänä on liian myöhäistä saada katkeamaton työura…
 
Onneksi ko. henkilöt ymmärtävät olla kysymättä edelleen surkeana jatkuvasta tilanteestani mitään (on siitä ollut jo niin monta kertaa puhetta). Jos joku sattuisi jotain kysymään, vastaisin varmaankin opiskelevani mainitsematta työvoimapoliittisesta koulutuksesta mitään.