Kantelupukki kaakattaa

Kuvittelin olevani töissä aikuisten naisten kanssa, mutta en sitten ollutkaan, eli kaikki eivät todellakaan ole aikuisen tasolla… Pyrin olemaan ennakkoluuloton tai ainakin antamaan tilaisuuden kaikille ihmisille työpaikalla, mutta eipä olisi kannattanut. Luulin erästä henkilöä mukavaksi, mutta hänpä osoittautuikin selkäänpuukottajaksi!

Tein töissäni pari melko mitätöntä (eli korjattavissa olevaa*) virhettä ja hän kävi valittamassa niistä minulle aivan kuin hänellä olisi henkilökohtaisesti jotain nimenomaan minua vastaan (tämä tapahtui viikko sitten perjantaina) ja minulle jäi ikävä fiilis. No, sittenpä (seuraavana tiistaina) pomo kutsui minut keskustelemaan kanssaan ko. asiasta, koska tämä kyseinen henkilö oli mennyt pomolle kantelemaan… Minusta aivan uskomattoman lapsellista ja typerää - ja nolompaa tälle kantelijalle kuin minulle. Minä tietenkin puolustin itseäni ja pomo tuntui ymmärtävän näkökantani sekä sen, että kaikille sattuu virheitä.

*Entinen kollegani paikasta, jossa aloitin nykyisen (ilmeisesti tällä tietoa lyhyeksi jäävän) ”urani” sanoi, ettei meidän työtehtävässä voi tehdä sellaista virhettä, joka ei olisi korjattavissa.

Minusta on kuulemma myös valitettu, koska ”en puhu mitään”. Jos valittaja oli tämä sama henkilö, niin miten olen sitten työasioissa hänelle kommunikoinut, käsimerkeilläkö? (Olen hänen kanssaan toki muutakin puhunut.) Jouduinko vain syntipukiksi ko. henkilön stressille ja mahdollisille muille ongelmille? En ole häntä vielä tuon tapauksen jälkeen tavannut eikä erityisemmin huvita enää jatkossa tavatakaan eikä tehdä yhteistyötä tällaisen henkilön kanssa.

Pitää tosin paikkansa, etten ole mikään kahvitaukojen pälpätyksellä piristäjä enkä puhu omista asioistani (vastaan toki, jos joku jotain haluaa tietää). En mene töihin seurustelemaan ja koen teennäiseksi sen, jos heti olisin kuin vanha tuttu minulle vieraiden ihmisten kanssa (jotka ovat tunteneet toisensa 20–30 vuotta). Koen myös hankalana sen, että samat ihmiset eivät ole paikalla vakituisesti, vaan väki vaihtuu eikä minulla ole töissä ketään luottohenkilöä, jolta aina kysyä neuvoa. Siitä huolimatta neuvojen kysyminen työasioissa ei tuota minulle ongelmia, vaikka olenkin introvertti enkä muuten työkavereiden kanssa pahemmin seurustele (ainakaan näiden nykyisten). 

Työllisen arkea, osa 2

Olen nyt ollut neljän vuoden työpaikattomuuden jälkeen töissä runsaat puolitoista vuotta, joten miltä minusta tuntuu (uutuudenviehätyksen jälkeen)? Tuntuu siltä, että aina on maanantai eikä palautumisaikaa ole tarpeeksi. Jälleen kadehdin muiden jatkuvia lomia, vaikka minulla toki on runsaasti viime vuodelta säästyneitä lomapäiviä, joita aion jatkossa pitää ainakin kaksi viikkoa.

Sijaistamani henkilö tuntuu olevan (pomon ja muiden mielestä) täydellinen ja korvaamaton, enkä minä ole oikein mitään - eikä minusta ole mitään hyötyä?

Newsflash: kukaan ei ole korvaamaton – ainakaan työntekijänä! Eläkkeelle hänkin on jäämässä ennemmin tai myöhemmin. Minä en halua elää eläkepäiviä odotellen; elämä on tässä ja nyt. Mitään takeita ei ole terveydestä eikä muustakaan jatkossa. Olisipa taloudellisesti mahdollista eläköityä viimeistään kuusikymppisenä, mutta toisaalta ei ole tietoa onko minulla töitä enää tämän kesän jälkeen (eli 56-vuotiaana). (Entisen) pitkäaikaistyöttömän pätkätyöläisen elämä on monimutkaista, koska toisaalta palkan saaminen on kivaa, mutta toisaalta vapauskin on kivaa, mutta ei rahattomana. (Kolmatta heinäkuuta peräkkäin en aio kuitenkaan työhön käyttää.)

Työviikot ovat maanantaista perjantaihin kovin rutiinimaisia ja odotettu viikonloppu on kuin silmänräpäys, joka hujahtaa aivan liian nopeasti ohi. Toisaalta voisin nyt itse olla se, joka on vuorotteluvapaalla sen sijaan, että olen vuorotteluvapaan sijaisena. JOS minulla olisi ollut yhtenäinen työura tähän asti, tässä iässä tarvitsisin jo jotain vaihtelua. Joka tapauksessa kaipaisin työn ja vapaa-ajan tasapainoa siten, että vapaa-aikaa olisi saman verran tai enemmän kuin työtä J.