Saved by the bell – pelastus viime tipassa

 Pelastuin viime tipassa (ennen kuin täytän ensi vuonna 55*) loppuiän työpaikattomuudelta (toivottavasti) alalle, jossa on paljon 50…60 -vuotiaita töissä. Jälleen on suunnitteilla uusia ns. toimenpiteitä työpaikattomille.  Mikä kumma siinä on, että kaikki on aina työttömien vika ja heitä pitää jatkuvasti rangaista, kun ainakin 80…90 % heistä menisi heti töihin kun vain joku ottaisi! Kyllä pistää vihaksi tällainen. Myötätuntoni on työpaikattomien puolella, koska samaistun vahvasti vielä siihen joukkoon oltuani vasta muutaman kuukauden töissä monen vuoden työttömyyden jälkeen.

On alettu puhua monien hyvien ja hyödyllisten työllisyystoimien poistamisesta. Näitä ovat vuorotteluvapaan sijaisuus (jonka ehtoja on jo aiemmin heikennetty), opiskelu työttömyyskorvauksella ja ns. eläkeputkeen pääsy (siihen pääsyn ikää on nostettu). Juuri tällaisten toimien avulla työpaikaton on voinut päästä työttömyyden ahdingosta, mutta eiväthän ne mitenkään päättäjille käy. Kun ihminen ajetaan entistä ahtaammalle, niin ”työpaikkoja alkaa syntyä” tai työtön ”menee” töihin tai hän ”ottaa vastaan” työpaikan. Näinhän käsittämätön ja todellisuudesta täysin vieraantunut ajatusmalli tuntuu menevän. Käytännössä, työpaikattomien kokemuksen mukaan, asiat eivät kuitenkaan mene aivan tällä tavalla. Nyt on jo todettu, että juuri vuorotteluvapaan sijaisuus ja opiskelu työttömyystuella ovat niitä työllisyystoimia, joilla on eniten vaikutusta:

tem.fi/-/työllistyminen-työvoimapoliittisten-palvelujen-jälkeen

­ *… jonkin kummallisen prosessin jälkeen 55-vuotias koettiin jo työelämässä vanhaksi työntekijäksi. Vaikka nainen tai mies olisi ollut elämänsä kunnossa. Ikääntyvän työtekijän merkkipaalu, noin 55 vuotta, jäi jostakin syystä elämään.

– Työmarkkinoilla esiintyy valitettavasti tietynlaisia asenteita, ja esimerkiksi vääriä mielikuvia tämän ikäryhmän palkkauksen kalleudesta. Tämä sitten saattaa johtaa osalta ikäsyrjintään. Yksi kysymyksistä on, kannattaako ylipäätään käyttää "ikääntyneet työntekijät" -termiä. Onhan kyse kuitenkin työikäisistä, ja usein hyvin kokeneista työntekijöistä.

yle.fi/uutiset/ikäsyrjintä

”Ehdotetut leikkaukset eivät pidentäisi työuria vaan aiheuttaisivat lähinnä eläkeköyhyyttä. Suomen ammattiliittojen keskusjärjestön SAK:n laskelmien mukaan ehdotetut leikkaukset tarkoittaisivat noin 330 euron leikkausta pitkän työuran tehneiden eläkkeisiin.”

aamulehti.fi/työurien pidentämisestä

Mielensäpahoittaja?

Jälleen on koittanut se hetki työpaikalla, kun joku asia tai tilaisuus ei ”kuulu” minulle. Näköjään se on aina jossain kohtaa väistämättä edessä? Olisihan minun pitänyt siihen jo tottua. Tällä kertaa ”Työpaikan väki” menee koulutukseen, johon minä en osallistu, koska en ilmeisesti sisälly koulutuspäivän budjettiin. Tämä ehkä vielä olisi ollut hyväksyttävissä, mutta viestin psykologinen lähestymistapa ei ollut oikein onnistunut, koska annettiin ymmärtää, että nimenomaan ”Työpaikan väki” menee koulutukseen enkä minä sisälly siihen väkeen, vaikka niin olin luullut. Viesti ei ollut muodossa: ”Työpaikan muu väki menee koulutukseen”, jolloin se olisi sisältänyt myös minut. Minulle kerrottiin, että menen toiselle osastolle työskentelemään sinä päivänä kun muut ovat poissa, koska töissä ei saa olla ainoana yksin paikalla. Ehkäpä olen vain turhasta mielenipahoittaja, mutta vastaavia tapauksia on ollut pätkittäisellä työurallani aivan liikaa.

Tällaisesta ilmiöstä on useita esimerkkejä aiemmista työpaikoistani: Viimeksi minulle eivät ”kuuluneet” pikkujoulut eikä sadan euron liikuntaseteli, joka olisi tullut erittäin tarpeeseen. Eräässä työpaikassa minua ei kutsuttu (mulkero)pomon kotiin, vaikka kaikki muut osastolta kutsuttiin. Toki olisin kohteliaasti kieltäytynyt kutsusta, mutta sitä kutsua ei koskaan kuulunut. Ollessani ns. ulkoistettuna insinöörin urallani, firman henkilökunnalle oli jaettu lahjoja, mutta minun pöydälläni ei ollut mitään.

”Johonkin se raja pitää vetää.” Erään tarinan mukaan brittihovista oli vastattu näin, kun Suomesta tiedusteltiin, miksei täältä oltu kutsuttu edustajaa hovin tilaisuuteen. (Aika erikoista, jos tosiaan oli tällaista kysytty, mutta tämä tapahtui joskus vuosikymmeniä sitten. ) Samalla tavalla minä kai voisin tiedustella ja saada saman vastauksen. Raja pitää vetää aina juuri minun kohdalleni…

Tosiaan minulla ei tässä tilanteessa ole vara valittaa, vaan siihen on tyytyminen, mitä annetaan. Toivoisin kuitenkin vielä joskus voivani olla oikeasti osa jotain työyhteisöä niin, että minulle kuuluvat kaikki samat koulutukset, tilaisuudet ym. mitkä muillekin. Ei ole mukavaa olla aina tavalla tai toisella työyhteisön ulkopuolinen (työssäoppijana, palkkatukityössä, projektityössä, määräaikaisessa työssä jne.). Toki minulle kuuluu nyt työpaikka ja palkka, joiden saaminen oli erittäin vaikeaa. (Tosin tämän työllistymisen alussa minulle ei kuulunut vielä edes palkka, koska ensin olin työkokeilussa.) Olen kiitollinen siitä, että saan olla töissä, vaikka mitään ekstraa siihen ei koskaan minun tapauksessani ”kuulu”.