Ennakkoluulot työttömistä

Hesarissa oli erinomainen mielipidekirjoitus työttömiin kohdistuvista ennakkoluuloista. Siinä mainitut asiat ovat hyvinkin tuttuja. Tässä pari esimerkkiä näistä ennakkoluuloista:

”Se, että on ollut pitkään poissa työmarkkinoilta, on erittäin huono juttu työtä hakiessa.” (Niinhän se tuntuu olevan.)

”Työnantaja ei uskalla antaa duunia ihmiselle, joka on ollut pitkään pois työelämästä.”
(Täytyy olla poikkeuksellisen ymmärtäväinen työnantaja, joka antaa pitkäaikaistyöttömälle mahdollisuuden.)

Miksi työelämästä poissaolo katsotaan lähes poikkeuksetta negatiiviseksi asiaksi? Silloin voi esimerkiksi opiskella, harrastaa, levätä ja virkistäytyä. Se, että henkilö on ollut ilman katkoja töissä, ei takaa sitä, että hän on oikeasti koko ajan tehnyt ahkerasti jotain eikä ns. lusmuillut. (Tämä toki liittyy siihen, millainen työpaikka ja työtehtävä on kyseessä.) Lisäksi työkokemusvuodet eivät ole suoraan verrannollisia keskenään, kuten tässä erittäin hyvässä kirjoituksessa todetaan.

Pitkähkö työhistoria samassa työtehtävässä voi tarkoittaa myös leipiintymistä ja paikalleen jämähtämistä. Silloinhan usein halutaan vakituisesta työsuhteesta vuorotteluvapaalle lepäämään. 

Työpaikattomat puolestaan ovat saaneet olla ”vapaalla” riittävästi ja ovat erittäin innostuneita ja motivoituneita pääsemään takaisin työelämään.  Ei pidä tuijottaa pelkästään työhistorian aukkoja, vaan niitä olennaisia asioita työnhakijan CV:ssä.

Kävin TE-toimistossa

TE-toimistoihin ei nykyisin pääse kuin ajanvarauksella, ja nyt korona-aikana ei edes sillä tavalla. Minun piti käydä viemässä eräs lomake paikalliseen toimistoon henkilökohtaisesti varmistaakseni sen nopean perillemenon. Oli kyllä yllättävää, kun vastassa ovella oli kaksi(!) kaapinkokoista vartijamiestä! Tarvitaanko heitä tosiaan kaksin kappalein? Yrittävätkö työttömät useinkin rynnätä väkisin sisälle TE-toimistoihin? Ilmeisesti aktiivimallin myötä niissä lisättiin vartiointia.

Aulassa on vartijoiden lisäksi myös luukun takana oleva virkailija sekä postilaatikko. Virkailija ei luonnollisestikaan ota vastaan mitään papereita, vaan ne jätetään postilaatikkoon. No eipä siinä mitään – toivottavasti asiani etenee nopeasti ja sujuvasti. Olen tehnyt siinä oman osuuteni. Hieman outo olo tuollaisesta kuitenkin jää, aivan kuin olisi joku ei-toivottu henkilö.

Linkki kuvaan

Sama(i)stumispintaa

Työttömyysaiheisen kirjallisuuden lukeminen kiinnostaa minua aina, kun sellainen kirja sattuu osumaan kohdalle. Jännityskirjallisuutta aiheesta edustaa Pierre Lemaitren Petoksen hinta.

Kirjan päähenkilö on 57-vuotias Alain, joka on ollut neljä vuotta työttömänä. Työpaikattomuus on aina pohjimmiltaan jollain tavalla samankaltaista, ja ainakin katkeruus omasta tilanteesta on tässä kirjassa samaistuttava asia. Eroja työpaikattomien tilanteissa on iässä, sukupuolessa, koulutuksessa, työkokemuksessa ja alassa sekä työttömyyden kestossa ja siinä, millainen taloudellinen tilanne on esim. lainojen suhteen (paljonko lainaa on jäljellä vai onko lainat kenties jo maksettu pois). Kirjan päähenkilö on korviaan myöten veloissa.

Petoksen hinta on kuvaus epätoivosta ja nurkkaan ajetuksi tulemisesta, jolloin päähenkilöllä ns. kilahtaa. Alain luulee saavansa mahdollisuuden kunnolliseen työpaikkaan menestyttyään soveltuvuustesteissä. Kuitenkin myöhemmin paljastuu, että hänen testituloksensa olivat surkeat ja työpaikka on valmiiksi pedattu eräälle toiselle henkilölle. Lisäksi Alain on vain muodon vuoksi valittu ”jatkoon”, koska valitsijafirma haluaa näyttää asiakkaalleen, että myös vanhempi henkilö voisi läpäistä alkukarsinnat. Silloin valintaprosessi saadaan näyttämään siltä, ettei ketään syrjitä muodollisten seikkojen vuoksi. Kirja oli sujuvasti kirjoitettu, sopivasti erilainen kertomus työttömyydestä ja sen lieveilmiöistä. Juoni sisälsi myös pari yllätyskäännettä. Viidestä sadasta sivustaan huolimatta kirja on suhteellisen nopealukuinen. Kannattaa lukea, jos aihe kiinnostaa muodossa tai toisessa.

Lainaus toisesta blogista:

”Tämän petoksen liikkeellelähtö on verkkaista kolkuttelua pitkäaikaistyöttömyyden + kypsien kymmenten pelottavan yhdistelmän repivillä kiskoilla, yhdellä nykyajan polttavista ratkaisuaan huutavista kipupisteistä ja puhkaisemattomista mätäpaiseista.”

Oikein osuvasti todettu tuo ”pitkäaikaistyöttömyyden ja kypsien kymmenten yhdistelmän repivät kiskot”.

Sitaatteja kirjasta:

”Nimi: Alain Delambre. Kuusikymppinen mies, joka haki työtä. Hänen uransa, tarinansa, parhaat vuotensa. Uran loppuvaiheille osunut työttömyys, epäoikeudenmukaisuuden tunteet, vuodet hanttihommia tehden. Luisu helvettiin. Nöyryytys lasten edessä. Töihin pääsyn toivo, joka raukeaa kerta toisensa jälkeen. Epävarmuus tulevaisuudesta. Masennus.”

”…olen luopunut ajatuksesta saada koskaan töitä, mutten ole tästä huolimatta lakannut etsimästä niitä.”

Kerta toisensa jälkeen raukeava töihin pääsyn toivo on liiankin tuttu asia minulle ja varmasti monille muille (kaltaisilleni) työnhakijoille. Samoin kuin tuttua on luopuminen ajatuksesta saada koskaan työpaikkaa, mutta siitä huolimatta työpaikan haun jatkaminen.

Työpaikattomuus ja epä-alkuiset sanat kuuluvat saumattomasti yhteen: Työpaikattomuus sisältää hyvin paljon epäonnistumista, epätoivoa, epätietoisuutta, epävarmuutta, epäoikeudenmukaisuuden kokemista, epäilyttäviä(?) aukkoja CV:ssä…