perjantai 27. marraskuuta 2015

Palkkatukityöllistetyn työsuhde-edut eli -eduttomuudet

Niin, työsuhde-etuja työllistetyllä ei ole. On aivan erilaista olla palkkatukityöntekijä kuin vakituinen työntekijä. Palkkatukityöntekijän tulee olla äärimmäisen nöyrä ja kiitollinen saamastaan armonpalasta, oli hänellä sitten työsuhde-etuja eli ei. Työllistetyllä on kuitenkin samat velvollisuudet kuin ”oikeilla” työntekijöillä. Olisi kyllä hienoa päästä sellaiseen työpaikkaan, jossa ei eroteltaisi työllistettyä ja muita työntekijöitä omiin ”karsinoihinsa”.

Huikean lähes 12 vuoden työ”urani” aikana minulla on ollut ilo olla ainoastaan neljä vuotta ns. vakituinen työntekijä, eli sellainen, jolle kuuluvat myös edut (eivätkä ainoastaan velvollisuudet). Muuten olen ollut ulkoistettu, määräaikainen tai sijainen ja tällä kertaa olen se työllistetty. Tuollainen erottelu on lopulta todella typerää, koska miksi ihmeessä myös ”ulkopuolista” ei voisi palkita ja motivoida samoilla keinoilla kuin vakituisia työpaikkaan juurtuneita henkilöitä? Se olisi todella iloinen yllätys hänelle!

Pikkujouluihin olisi ollut mukava päästä, koska sen verran ahkerasti olen työskennellyt, mutta eiväthän ne minulle ”kuulu”. Työttömälle ei ”kuulu” työpaikka eikä palkka, työllistetylle kuuluu työpaikka ja pieni palkka, mutta ei sitten mitään muuta… Eihän työllistetty toki mitään etuja tarvitsekaan; työllistetylle riittää palkka, joka on bruttona jopa pienempi kuin se nettopalkka, mitä hän sai yli kuusi vuotta sitten ”oikeissa” (kokopäivä)töissä ollessaan. Kaikenlaiseen eduttomuuteen on tyytyminen, kun vain saa olla töissä. Siinähän on jo etua kerrakseen työttömän asemaan verrattuna.


keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Äiti käy tällä hetkellä töissä

Kirjoitin maaliskuussa 2014 aiheesta ”Äiti ei käy töissä”. Jos vaikka tyttärelläni nyt olisi koulutehtävänä kertoa äitinsä töistä, mitä siihen voisi minun osaltani tällä hetkellä vastata?

Mikä on äitisi ammatti? Missä hän on töissä, mitä tekee siellä ja viihtyykö hän työssään?

"Äiti on palkkatukityöllistetty ja työskentelee Tampereen kaupungin palveluksessa. Hän on alkuperäiseltä koulutukseltaan insinööri. Äiti tekee työtä erään (raivostuttavan) projektin parissa, mutta viihtyy työssään, koska se toinen vaihtoehto eli kotona työttömänä kärvisteleminen on aina paljon huonompi."

 On hienoa sanoa aamulla lähtevänsä nyt töihin (jos molemmat lapset tai toinen heistä on vielä silloin kotona). On myös erittäin hienoa sopia tapaamisesta ystävän kanssa työpäivän jälkeen! Kun varasin aikaa kampaajalle (nyt on rahaa siihenkin), sain miettiä ääneen, että mihin aikaan ehdin sinne töistä. On kyllä erittäin hienoa käydä töissä. Osaan todella arvostaa sitä.

 Olen aivan varma siitä, että sellaiset henkilöt, jotka mainitsin ”entinen tampellalainen” - postauksessani, eivät osaa aidosti arvostaa sitä mitä heillä on vuosikaudet ”itsestään selvästi” ollut, eli vakituista työpaikkaansa. Kun sinne samaan paikkaan saa mennä viikosta ja kuukaudesta, vuodesta ja jopa vuosikymmenestä toiseen…


perjantai 13. marraskuuta 2015

Öljykriisin kasvatti vai kermapeppu?

Helsingin Sanomien leikkimielisen testin mukaan olen ”öljykriisin kasvatti”:

OLET ÖLJYKRIISIN KASVATTI.
”Öljykriisin kasvattina (s. 1955–1964) työkokemuksiasi leimaavat ainaiset organisatoriset muutokset, henkilöstön vähentäminen ja työn määrän lisääntyminen. Olet saattanut nähdä tai kokea työyhteisössä kiusaamista ja naisten syrjintää.”

Syntymävuoteni puolesta kuuluisin muka ”kermapeppuihin”, mutta eipä kermapeppuisuus terminä voisi kauempana työelämäkokemuksistani olla!

KUULUT KERMAPEPPUJEN SUKUPOLVEEN  (s. 1965–1972). Olet nähnyt työelämän kovuuden. Työn kohtuullistaminen ja eettisyys ovat sinulle tärkeitä. Työyhteisö ei aina tunnu sinusta reilulta ja olet saattanut kokea, että sinua on loukattu.

Molemmista yllä olevista määritelmistä kuitenkin tunnistan useita piirteitä. Naisten syrjintä on ollut aivan omaa luokkaansa miesvaltaisella alalla sekä puolustusvoimissa. (Ko. joukko-osasto taisi kuitenkin olla poikkeuksellisen sovinistinen.) Työelämän kovuus ja epäreiluus sekä loukatuksi tulemisen tunteet ovat myös tulleet minulle harvinaisen tutuiksi. Kaikkea minussa on loukattu: sukupuoltani, persoonaani, työminääni… You name it! Kyllä, olen herkkä loukkaantumaan ja muistan ilkeät sanomiset vuosienkin päästä.

Testin kysymykset (http://www.hs.fi/ura/):
Jos työpaikalla on käynnissä yt-neuvottelut, ajattelen joko
”Tämä on taas tätä. Pelottaa.” tai
”Onko oikein, että olen antanut kaikkeni työlleni ja nyt minua uhkaavat potkut?”

Kun työpaikalla toteutetaan organisaatiomuutos, ajattelen joko
”Ei näytä hyvältä. Yrittävätkö ne hyllyttää minut?” tai
”Arvasin, että pomoni juonittelee minua vastaan.”
(Mahdollinen juonittelu liittyy toki jo siihen, keitä irtisanotaan yt- neuvotteluissa.)

Jos olen mielestäni ansainnut palkankorotuksen, niin:
”Kun teen työni hyvin, pomo kyllä huomaa sen ja nostaa palkkaani.”
(joskus ajattelin vielä näin, mutta sitten tulin järkiini…)
Todennäköisesti otan asian puheeksi kehityskeskustelussa esimiehen kanssa.
(Tällä hetkellä äärimmäisen teoreettinen vaihtoehto, koska ei minulla palkkatukityöllistettynä tietenkään mitään kehityskeskustelua ole ja palkkakin pysyy samana.)

Jos työpaikalla järjestetään (ennen joulua) tilaisuus, jossa kerrotaan uudesta strategiasta ja johon liittyy yhteinen illanvietto, saatan ajatella:
”Mitä tapahtui vanhoille kunnon pikkujouluille?”

Siinä tapauksessa, että työpaikalla otetaan käyttöön uusi tietokonesovellus, reagoin näin:
”Ehkä systeemi on parempi kuin ennen, mutta sisäänajo on toteutettu surkeasti.”
tai
”Vihdoinkin siitä antiikinaikaisesta systeemistä päästiin eroon. Rasittavaa, kun pitäisi koko ajan olla neuvomassa muita.”

Jos työskentelisin yrityksessä, joka lanseeraa näyttävästi uusia tuotteita, varmaankin ajattelisin, että:
”Mahtaako tämäkään mennä kaupaksi?” tai
”Ihan kiva, mutta kannattaakohan tästä nyt näin paljon vouhkata?”


keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Entinen toisen polven tampellalainen

Tänään oli Aamulehden paperiversiossa juttua entisten tampellalaisten muutosta keskustasta pois. Otsikko toisen polven tampellalaisesta kiinnitti erityisesti huomioni, koska olen itsekin ollut sellainen neljä vuotta 1990-luvun alussa. Lyhyeksi tampellalaisuuteni siis jäi. Vuonna 1994 jouduin irtisanotuksi ja ulkoistetuksi, ja sellaisena pysyin vuoteen 1999 äitiyslomalle jäämiseeni asti. Entinen Tampella oli tuona aikana tosin jo Kvaernerin omistama. Sittemmin siitä tuli Metso ja nykyisin omistaja on Valmet.

Olen silloin tällöin miettinyt, olisinko mahdollisesti onnellisempi/ tyytyväisempi elämääni, jos olisin saanut jatkaa insinöörin työssä (mahdollisesti samassa paikassa) kaikki nämä vuodet? Lyhyeksi jäänyt insinöörin urani kun käytännössä päättyi tuohon äitiyslomalle jäämiseen.

Niiden 16,5 vuoden aikana, jotka keväästä 1999 ovat kuluneet, olen sitten viettänyt seuraavanlaista elämää:
  •  parisen vuotta äitiyslomilla 
  •  1 vuosi ”lomautettuna” ensimmäisen äitiyslomani jälkeen (työtä minulle ei ollut tiedossa, joten siksi tuo lomautus on lainausmerkeissä)  Tuolloin minulle kerrottiin, etten ole ”sellainen, joka halutaan töihin” * 
  •  yhteensä lähes 4 vuotta työvoimapoliittisissa koulutuksissa, joihin on sisältynyt noin vuosi työssäoppimista neljässä eri organisaatiossa 
  •  noin seitsemän vuotta kokonaan työttömänä 
  •  runsas vuosi määräaikaisessa puolustusvoimien virassa ja 
  •  toinen hieman yli vuosi määräaikaisissa sijaisuuksissa erään yrityksen palkkalistoilla 
  •  sekä tähän mennessä kaksi kuukautta palkkatukityössä

*Tämän lausunnon jälkeen minut on kuitenkin ”haluttu” oikeisiin töihin 2 kertaa ja palkkatukitöihin kerran

Kuka nyt tällaista uraa vaihtaisi pois? Ei kukaan! Olenhan saanut yhden ja saman työpaikan lisäksi sekä aina samojen kollegojen naamojen sijasta tutustua kokonaista kuuteen eri työpaikkaan - tutustumisjaksojen ollessa kestoltaan kuukaudesta runsaaseen vuoteen. Eipä silti; pitkiä ja vapaita kesiä en vaihtaisi pois! Paljon muuta edellä kertomistani kokemuksista olisin kuitenkin valmis vaihtamaan pois ja myös niiden vapaiden kesien ympärillä olleet noin yhdeksän kuukautta per työtön vuosi …